Kotivinkki

”No sieltä sais nyt ottaa”, sanoo suomalainen ruokapöydässä – Antti Holma ymmärsi, miksi hänen on vaikea kestää passaamista, vaikka kannattaisi

”No sieltä sais nyt ottaa”, sanoo suomalainen ruokapöydässä – Antti Holma ymmärsi, miksi hänen on vaikea kestää passaamista, vaikka kannattaisi
Kotivinkin kolumnisti Antti Holma kaipaa suomalaista ruokailua – ja sitä, miten jokainen vie astiat tiskikoneen viereen, sillä tiskikoneen järjestys on suomalaiselle rakas ja henkilökohtainen.
Julkaistu: 2.2.2022

Minun on vaikea kestää passaamista. Varsinkin ranskalainen illallinen on hankala konsepti. Padasta ei saa ammentaa itse, vaan täytyy odottaa, että tarjoillaan. Sillä sekunnilla, kun illallisen viimeinen haarukallinen on viety huulille, loikkaa joku jo ylös ja tempoo lautaset pinoon, kerää servietit ja välineet niin kuin jokin kauhea kohtalo odottaisi niitä, joiden edessä seisoo tyhjä lautanen. Isännän ja emännän on sanottava, ettei teidän tarvitse, mutta he eivät missään tapauksessa tarkoita sitä.

Silloin ikävöin suomalaista, itsenäistä ruokailua, joka alkaa sanoilla ”No sieltä sais nyt ottaa”. Kuuluu tuolinjalkojen kitkaista narinaa laminaattia vasten, kun kaikki nousevat käydäkseen hellan luona lautasineen. Jokainen järjestää annoksensa haluamallaan tavalla ja vie ruoan päätteeksi välineensä tiski­koneeseen – tai jopa mieluummin sen viereen, sillä tiski­koneen järjestys on suomalaiselle rakas ja henkilökohtainen; ei ole mukavaa, jos joku kylään tullut käly tunkee vispiläänsä väärään loveen.

Joskus Suomessakin saatetaan sanoa, että älkää välittäkö niistä tiskeistä, laitellaan niitä kohta, eikä se ole mikään verhottu ilmaus sille, että pannut on pantava likoamaan välittömästi. Suomalainen tykkää laitella sanan täydessä merkityksessä – itsekseen, hössöttämättä ja järjestyksessä, niin kuin elämä olisi yksi suuri linjasto, jossa jokainen on vastuussa ennen muuta omasta tarjottimestaan.

Nostelen lautasia tarjoilijoille, pesen hiukset ennen parturia enkä kuunaan anna laukkuani portieerin kuljetettavaksi.

Haluaisin osata nauttia passaamisesta, mutta se on hankalaa. Nostelen lautasia tarjoilijoille, pesen hiukset ennen parturia enkä kuunaan ole antanut laukkuani portieerin kuljetettavaksi.

Niin syvällä sielussani matelee linjasto, että kun huonekalufirman miehet taannoin toivat uuden sängyn kotiimme, minun piti purra kieltäni, etten pyytäisi heitä jättämään paketteja autotallin lattialle, koska voisinhan itse laitella niitä myöhemmin. Olin kyllä maksanut kalliisti erikoispalvelusta, johon kuului kuljetus ja kokoaminen. Silti minusta tuntui törkeältä opastaa miehiä yläkertaan, heillä kun oli varmaan kiirekin. En voinut odottaa rauhassa vaan tönötin jäykkänä kuin keppi rappusten alapäässä ikään kuin olisin siten osallistunut heidän työskentelyynsä. Kaikkeen meni kymmenen minuuttia. Jos olisin laitellut itse, olisi sänky vieläkin osasina.

Olen kiintynyt henkiseen linjastooni, mutta haluaisin päästä siitä eroon. Vaikka pystyisi tekemään jotakin itse, ei se välttämättä kannata. Havahduin asiaan löytäessäni itseni googlaamasta tietoa siitä, kuinka kannattaa porata talon läpi reikä veden­lämmittimen hätäventtiilin poistoputkelle. Kun uutena talollisena lopulta nöyrryin kaikkien korjattavien asioiden edessä, tartuin puhelimeen, ja reipas ukkeli tuli seuraavana aamuna kello kahdeksan, kolisteli pitkin taloa, ja jo kymmeneltä kirjoitin hänelle sekkiä. Sillä kertaa tajusin, ettei kysymys ole passaamisesta vaan palvelusta.

Yksin tarjottimestaan huolehtiva ihminen ei ehkä odota kenenkään huolenpitoa, mutta ei halua myöskään huomioida muita ihmisiä.

Olen oppinut palvelun olevan sitä, että monimetrinen asiakasjono kaataa itse kahvinsa, poimii pullansa ja seuraa kuuliaisesti, kuinka neljä mykkää kesätyöntekijää painaa vuoron perää mikron nappulaa ja kerää rahat. Mummojen pohkeet vapisevat, kun he joutuvat seuraamaan jokaisen kauramaidonvaahdotuksen alusta loppuun.

Ranskassa vihainen äijänkäppyrä pöytiintarjoilee yksin kokonaiselle terassille, ja kaikki saavat kahvinsa ajallaan. Se on kaukana passaamisesta, mutta jostain syystä maksaa silti vähemmän kuin kotimainen, itsejonotettu kahvi.

Yksin tarjottimestaan huolehtiva ihminen ei ehkä odota kenenkään huolenpitoa, mutta ei halua myöskään huomioida muita ihmisiä. Siksi vastikään illallisilla nousin, tartuin kauhaan ja sanoin, että antakaapa lautasianne. Ei se helppoa ollut, mutta jälkimaku oli parempi kuin yksin jonotetun kiisselin.

Antti Holma on entinen ravintolatyöntekijä, jonka mielestä maailman kaunein asia on suurtalouskeittiöiden standardimitoitusastiat, jotka solahtavat linjastoon täydellisesti.

2 kommenttia