Concierge, nauroi mieheni, kun vaanin verhojen raossa naapurin ovelle saapunutta porukkaa. Concierge tarkoittaa tässä yhteydessä kerrostalon aulavahtia, joka näkee ja tietää kaiken. En ole concierge, vastasin, naapurissa vain on ollut kummallisen hiljaista. Mieheni mutisi, että vain concierget tietävät jossakin olevan ”kummallisen hiljaista”.

Lähdin loukkaantuneena ulos salakuuntelemaan lisää. Naapurimme ovat olleet meille erityisen ystävällisiä, mutta ­eivät niin ystävällisiä, että olisin uskal­tanut keskellä pandemiaa mennä ovelle kyselemään, onko heidät ryöstömurhattu.

Tunnustan olevani kerros­talokyttääjä vielä täällä omakotitalossakin. Nuorena olin eräänlainen käänteiskyttääjä; minua ei kiinnostanut naapureitteni yksityis­elämä, enkä itse halunnut tulla nähdyksi tai kuulluksi. Opettelin ulkoa naapureitteni aikataulut, etten häiritsisi heitä suihku­laulannalla tai edes törmäisi heihin rappu­käytävässä. Seinä­naapuri kanta-astui aamuisin hetken lähtönsä merkiksi kuin olisi poloneesia harjoitellut, ja vähän myöhemmin vastapäisen asunnon mysteerimies rapisteli hissin ovella kymmentä muovi­kassiaan, joita hän kuskasi luoja tietää miksi. Vasta hänen mentyään astuin minäkin ulos maailmaan.

Mitä tylsemmäksi ja hiljaisemmaksi elämäni vuosien myötä muuttui, sitä enemmän vietin aikaa kotona. Vähitellen myös naapureiden toimet alkoivat kiinnostaa.

Uskon, että kyttääjäksi tullaan juuri yksinäisyyden, pelon, tai molempien takia. Yksin elävän aistit herkistyvät hiljaisissa huoneissa, joiden ulko-ovien takana tuntemattomat kulkevat. Missä tahansa voi piillä uhka, ja ajan myötä muovipussimiesten kantamusten sisältö alkaa saada kauheita muotoja: kenties kasseissa on raajoja!

On siis turvallisuussyistä tärkeää kuulostella naapureita. Sitä voi tehdä myös mielenosoituksena, kuten seuraavassa asunnossani, jossa makasin yksinäisessä sängyssäni ja aplodeerasin kitkeränä naapurin uroon ja hänen daaminsa reippaalle lihatanhulle, joka kesti pidempään kuin Greyn anatomian jakso.

Amerikassa tarkkailuun on olemassa jopa mobiili­sovelluksia, jotka tietenkin vain pahentavat pelkoja. Yksi kertoo lähistöllä tapahtuvista vaaroista ja rikoksista, toinen taas on naapurusto­kohtainen ilmoitustaulu, jossa naapurit varoittelevat toisiaan kojooteista ja karanneista kanoista, mutta myös postivarkaista ja jengi­tappeluista.

Kun mieheni lähti työmatkalle, kyttääjä minussa sai yliotteen. Vasta hänen palattuaan aloin taas nukkua yöni heräämättä katolla tepastelevan kulkukissan askellukseen, ikään kuin mies suojelisi meitä siinä tapauksessa, että kissan asemesta katolla olisikin ninja.

Keskustellessamme yksinoloni herättämistä vainoharhoista hän lohdutti minua: pandemian keskellä taidamme kaikki olla enemmän tai vähemmän conciergeja. Kun kaiken lisäksi puhelimesta näkyy tietoja näkymättömän kulku­taudin etenemisestä (puhumattakaan vallankaappaus­yrityksistä tai rosvosta, joka on juuri ryöstänyt lähi­kioskin liekin­heittimellä), on vaikeaa olla optimisti, vaikka ikkunan takana ei tapahtuisi mitään.

Kun sitten salakuuntelin sitä aidan taakse saapunutta miesporukkaa, kävi ilmi, että mitä mukavin naapurimme itse oli vastikään menehtynyt – ja vieläpä siihen halvatun koronaan. Sinä iltana oli koleaa, ja hetken ajan puhelin ja ikkuna näyttivät saman, synkeän todellisuuden, jossa ninjojen asemesta vaeltaa tauti.

En osannut olla pahoillani salakuuntelusta. ­Ainakin nyt saatoimme osallistua hautajaiskustannuksia varten perustettuun keräykseen. Sitäkin varten on olemassa mobiilisovellus.

Antti Holma on kerrostalokyttääjä, joka kutsuu itseään mieluummin naapuruston tukipilariksi.