Minulla on ollut ikävä isoäitejäni. Toisen heistä muistan kiikkutuolissa istuvana pehmeänä mummelina, joka mannapuuron keitettyään vielä paistoi sen voissa pannulla. Hän kuoli sepelvaltimotautiin. Toinen oli topakka mutta nauravainen, kuten pohjalaisnaiset tapaavat olla, ja hänen keittämänsä mansikkamehu oli laimennettu suhteessa yhdeksän osaa tiivistettä ja yksi osa vettä, joten se oli niin makeaa, että lopulta minunkin suussani oli enemmän amalgaamia kuin hammasta. Hän kuoli kummalliseen sairauteen, joka ensin teki hänestä entistä topakamman ja sitten vei hänet nopeasti rajan tuolle puolen.

Molempien lähdöstä on kolmisenkymmentä vuotta, joten on aiheellista kysyä, mitä oikeastaan kaipaan, kun sanon ikävöiväni mummoja. Todennäköisesti kyseessä on pian nelikymppisen mieslapsen ikävä lämpimään, myyttiseen äidin syliin, jossa tarjoillaan kaakaota ja kuivataan hiukset saunan jäljiltä, eihän ikääntyvälle milleniaalimiehelle ole muuta tarjolla kuin viileitä tuulia ja vakuutuslaskuja.

Mummouteen liittyy meillä monilla sota-ajan eläneiden ihmisten lastenlapsilla myös vaivattomuuden illuusio. Mummo, tuo yliluonnollinen kotitalousmonsteri, vain pistäytyy keittiössä, ja samassa hellalla on kolme kiisseliä, pullakranssi ja ”se semmoinen kastike, josta sinä niin tykkäät”.

Mummo auta, huutaa mieslapsi kolmekymmentä vuotta myöhemmin laminaatin polttamilla polvillaan, kun imuri ei mitenkään yllä sinne, missä villakoirilla on pesä, ikään kuin mummon olisi koskaan ollut helpompi sinne ylettää.

Vaivattomuus on illuusio missä tahansa taitoa vaativassa työssä. Mitä kevyempi on ballerinan kinttu, sitä tunnollisemmin on jylpytetty pliétä harjoitus­salissa. Baarimikko, joka näyttää vain huitaisevan drinkit kasaan, osaa ulkoa sata ja tuhat reseptiä, aines­osaa ja kassakoodia.

Vain osaamaton rehkii ja huitoo. Kun minä siivoan, hiki noruu pitkin selkää, potkin jalkani pöydänkulmiin ja käsivarsiin repeytyy haavoja. Olen kehittynyt valtavasti nuoruusvuosistani, mutta yhä siivoamiseen kuluu puoli päivää ja kaikki hermot. Kun eräänä lauantaina kiireisen viikon jälkeen siivosin vielä kymmeneltä illalla kiukkuisena ja hikisenä kuin paha tonttu, mieheni sanoi, että nyt riittää.

Niinpä talossamme kävi siivooja. Tulen ystäväni kanssa perjantaina, hän sanoi, ilmoitti hintansa ja lähti. Mitäköhän tästä tulee, mietin, ja sain vastauksen työviikon päätteeksi.

En tiennyt, että koti voi olla niin kaunis. Koirantorjuntaviltitkin oli taiteltu sohvan ylle niin, että se näytti huonekalulta eikä tekstiilikasalta. Keittiön tasot näyttivät eri­värisiltä. Kuljin ympäri taloa suu auki niin kuin minut olisi vahingossa päästetty liian hienoon hotelliin. Se kävi heiltä niin helposti, mieheni tuumi ohimennen. Minä ajattelin mummojani jälleen.

Nelikymppisyyden unettomuuksissa ja alaselkävaivoissa on helppo taantua muistelemaan kultaista lapsuutta mummon sylissä, sillä keskimittainen elämä on rakennettu niin, että alussa ja lopussa on oikeus istuskella ja keskivaiheilla velvollisuus työskennellä, pitää huolta itsestä ja muista, sekä kerätä niitä taitoja, joita mummon ikään tultaessa voi sitten harjoittaa vaivattomasti.

Melankolinen maailman laki on sekin, että kun on elänyt tarpeeksi pitkään tajutakseen, ettei mummon elämä ole aina ollut vain hilpeää tassuttelua ja olisi jopa valmis tunnustamaan sen isovanhemmilleen, heitä ei enää ole. Siivoojalle voi kuitenkin maksaa senttiäkään tinkimättä ja mielellään vielä vähän päälle.

Antti Holma on tv-kasvo, joka tähtää Beverly Hillsin täydelliset naiset -sarjaan vaikka on enemmän itäisen Los Angelesin epätäydellinen mies.