
Lapsuudessa minulla oli yksi haave: Sonkajärven kirkonkylältä kotitalolleni Kauppilanrantaan ulottuva liukuhihna, joka kuljettaisi nuutuneen koululaisen perille ilman askeltakaan. Tiedän, mitä ajattelette: paska haave. Olisi ollut jännittävämpää uneksia siivistä tai rakettirepusta, mutta minä olenkin laman lapsi, ja meillä oli mielikuvituksellekin budjettikehys.
Oikeastaan unelmia oli puolitoista. Puolikas lisähaave oli ensimmäistäkin ankeampi – se ikuinen kesä. En edes pitänyt kesästä, en ole ikinä ollut luonnossa makoilija. Siellähän susi syö ja myyrä kiipeää korvaan. Kesähaaveessa kysymys oli ainoastaan siitä, että silloin ei tarvinnut kävellä, saattoi pyöräillä. Kahden kilometrin matkan kylälle taittoi muutamassa minuutissa, kun jalan taivaltaminen tuntui loputtomalta.
Amerikkalaisen vapauden ytimessä, moottoritiellä, tajusin, että puolitoista haavettani on toteutunut. En juurikaan enää kävele, ja kesä täällä on ikuinen, pölyinen ja yhtä kuuma kuin huono sauna. Los Angelesissa käveleminen tuntuu rikollisemmalta kuin kannabis koskaan; rappukäytäviin johtavat ovet on lukittu, suojateitä ei juuri ole ja apteekeillakin on drive in -luukut. Jalankulkijaa kyylätään ohiajavista autoista, sillä apostolin kyydillä eivät liiku muut kuin epäilyttävät ja hekin harvoin. Miljoonakaupungin lähiössä ei mailin matkalla tule välttämättä vastaan ketään toista kulkuneuvotonta.
Kenties kaikki johtuu ruohon vihreydestä aitain toisella puolen, mutta nykyisin en muuta haluaisikaan kuin köpötellä paikasta toiseen. Talvella Helsingissä vedin tekniset kalsarit jalkaan, hupun päähän ja taapersin lumisateesta piittaamatta Kalasatamasta Kamppiin tyytyväisenä kuin tehtävistään vapautettu tonttu. Märkä viima oli siunaus aavikon laidalla rusinoituneelle naamalleni.
Keväällä kävin New Yorkissa, ja askelmittari huusi punaista jo aamupäivällä. Tunnustaessani aikuisiällä syttynyttä rakkauttani kävelyyn maisema-arkkitehtisiskoni valisti minua vartin naapuruston käsitteestä. Sen mukaan hyvä kaupunki on sellainen, jossa kaikki päivittäiset asiat saa hoidettua viidentoista minuutin kävelymatkan säteellä kotiovelta. Helsingissä on lukuisia sellaisia naapurustoja, samoin New Yorkissa ja Lontoossa, mutta vartin päässä nykyiseltä kotioveltani on lähinnä parkkipaikkoja tai korkeintaan kojootti.
Lapsuudessa kävely tuntui kauhealta kahleelta, koska vaihtoehtoja ei ollut. Silloin tällöin isä armahti ja käynnisti Subarun, tai naapuri poimi kyytiin. Useimmiten oli kuitenkin vain tallustettava, vaikka pellon yli kulkeva oikopolkukin oli pyryttynyt umpeen.
Mutta kun on elämässään kylliksi odottanut ratikoita, maksanut tarpeeksi taksikuskille tai käynyt autokaupoilla yhdenkin kerran, sitä oppii, että käveleminen on sittenkin kaikista kahleettomin kulkemisen muoto. Ei tarvitse odottaa ketään tai maksaa mitään. Se ei vaadi välineitä, vain ympäristön, joka on kävelijälle hyvä ja jossa palvelut ovat lähellä, toisin kuin Sonkajärvellä tai Los Angelesissa.
Ne muistuttavat muutenkin toisiaan enemmän kuin arvaisi. Rakennuskanta on yhtä matalaa, eikä autotta selviä kummassakaan. Lisäksi molemmat ovat tunnettuja elokuvapitäjiä – täällä on Hollywood ja Sonkajärvellä Hollivoot-karaokeravintola. Minulle paikkoja yhdistää myös se, että kumpaankaan en ole muuttanut omasta tahdostani vaan perhesyistä.
Olen kuitenkin löytänyt kävelyn vapauden täältäkin, mutta paradoksaalisesti kahleen päästä. Käyn koiramme Sasoun kanssa kävelyllä ja uskoisin, että kumpikin meistä kuvittelee valitsevansa suunnan.
Antti Holma on entinen seisoskelija, nykyinen käveleskelijä, jonka suosikkireitti koko maailmassa on Helsingin Hakaniemestä Töölöön lahden kautta.