Minulla on yrttitarha. Kas siinä toteamus, joka on aina ollut omalla kohdallani yhtä todennäköinen kuin vaikkapa lauseet ”Tykkään tästä gaalasta” ja ”Onpa mukava hiihtää”. Jos joskus nuorena hankinkin kasveja todistaakseni itselleni, että elämänhallintani on kunnossa, ruskettuivat ne hetkessä kuolleeksi muhjuksi kuin vastatakseen, että ei se kyllä ole.

Kasvien hoitaminen on tunteellista, koska kysymys on kaikkein vakavimmista mysteereistä: elämästä ja kuolemasta. Kaltaiseni tuonen lähettiläät, joiden sylissä ummut paleltuvat ja ruusut tulehtuvat, oppivat helposti ajattelemaan, että itsessä on jokin syntymässä saatu virhe, joka tuhoaa elämää kuin Muumilaakson Mörön jäinen laahus.

Samaan aikaan viherpeukalot istuvat omahyväisinä kasvattiensa varjossa. Heille on suotu elämän lahja. Noin vain he nipsaisevat nuupahtaneen lehden ja hivelevät ohikulkiessaan kasvejaan, jotka vastaavat rakkauteen kukkimalla kuin Eedenissä ikään samalla kun minun rahapuuni (tosi helppohoitoinen!) menevät aina konkurssiin.

Asiasta voivotellessani viherpeukalot sanovat, että ehkä kastelit liikaa, ehkä liian vähän ja minun tekisi mieleni kirkua, että mistä sen sitten voi tietää.

Vastaus on, että ei mistään. Täsmälliset, yleiset ohjeet menevät mutkalle elämän monimuotoisuuden edessä. Pidänkin leipomisesta ja neulomisesta, koska ne ovat lajeja, joissa ohjeiden tarkasta noudattamisesta on etua, ja juuri improvisoinnista tai sooloilusta seuraa paha kakku.

Kasveihin taas kaikenlaiset ohjeet pätevät usein vain suurpiirteisesti, ja siksi internetistä onkin mahdollista löytää samalle kukalle täysin toisensa kumoavat kasvatusneuvot.

Yhtä hyödyllisiä ovat ihmistenvälisiin suhteisiin tarkoitetut opaskirjaset, joissa määrätään, että jos olet yksinäinen, mene työpaikan kahvipisteelle ja lohkaise kollegalle jokin hauska kasku. Ohje on pintapuolisesti helppo ja toteutettavissa, mutta sisällöltään yhtä monimutkainen kuin kasvioppaan ”Älä ylikastele.” Miten määritellään ylikasteleminen? Mitä tarkoittaa jokin hauska kasku?

Elävien olentojen välisiin suhteisiin on yleispätevästi sovellettavissa vain kuulostelun periaate: parasta on yrittää ensin kiinnostua, sitten kuunnella ja niillä keinoin pyrkiä selvittämään yhteis­elon mahdollisuudet.

Saimme vuosi sitten naapureiltamme tupaantuliaislahjaksi komean flamingonkukan. Vein sen ulos kaktusten lomaan, koska oletin luonnon pitävän huolta omistaan, minun kynsissäni kasvi kuolisi varmasti. Muutamaa päivää myöhemmin havaitsin, että se oli kärähtänyt porottavassa auringossa. Otin sen sisälle, vein varjoisaan nurkkaan ja kysyin siltä suruissani: ”Mitä sinä oikein haluat?” Se ei vastannut. Kastelin kukan kuitenkin, katkoin kuolleet lehdet pois, raotin sälekaihdinta ja ajattelin, että olkoon siinä nyt, vien roskikseen jahka viimeisetkin lehdet putoavat.

Mutta ne eivät pudonneet. Kasvi virkosi. Siirsin sen innoissani lähemmäs ikkunaa, ja se nuupahti parissa päivässä. Asia selvä, totesin, ja nostin kukan takaisin nurkkaansa. Siinä se on vieläkin, isompaan ruukkuun vaihdettuna, eikä se edes ole yksin. Ikkunalla kasvavat yrtit, jotka olen saanut versomaan siemenistä saakka. Olohuoneessa elävät valtaisa inkivääri, mysteeripalmu ja kumiviikuna, joka jopa työntää punertavaa asiaa itsestään.

En silti ole muuttunut lenseäksi viherpeukaloksi. Elämän sattumanvaraisuudesta muistuttava, yhtä oksaa vaille kuollut muratti syyllistää minua päivittäin kaltoinkohtelustaan. Jos jokin on varmaa niin se, ettei kaikkien kanssa voi tulla toimeen vaikka kuinka yrittää.

Antti Holma on tuore kasvien ystävä ja noin kolmet mullat vaihdettuaan mielestään vähintään amatöörihortonomi.