Kotivinkki

”Elämässäni on uusi juhlapyhäahdistus” – amerikkalainen kiitospäivä sai Antti Holman ymmärtämään, että aina voi juhlia vaikka vain vähän

”Elämässäni on uusi juhlapyhäahdistus” – amerikkalainen kiitospäivä sai Antti Holman ymmärtämään, että aina voi juhlia vaikka vain vähän
Väitän, että paras tapa selvitä juhlapyhäahdistuksesta on antaa sille periksi ja juhlia vähäsen, Kotivinkin kolumnisti Antti Holma kirjoittaa.
Julkaistu: 5.1.2022

Viime marraskuussa mies lähti Eurooppaan, ja ­minä jäin vartioimaan taloa. On niin paljon niitä rosvojakin, sanoin perusteluksi, vaikka tosiasiassa halusin olla rauhassa enkä huutaa ranskalaisten sukulaisten kanssa kilpaa sen seitsemän juuston yli. Sinä olet peikko, mies sanoi vieläpä suomeksi, nimittäin sillä lauseella on käyttöä, jos on naimisissa kanssani. Niinpä niin, vastasin ja heitin hänet lentokentälle.

Loppuvuodesta tein muutaman päivän töitä pienessä äänitys­studiossa. Paikan omisti kumarainen ukkeli, joka Suomessa olisi ollut eläkkeellä vähintään 50 vuotta, mutta amerikkalaiset eivät eläköidy vaan työskentelevät, kunnes ­jonakin päivänä tuuli puhaltaa heidät tomuksi parkkipaikan ylle.

Lounastauolla ukkeli kysyi, ­mitä aion tehdä kiitospäivänä. Naurahdin ja vastasin, että en varmaankaan mitään erikoista, haen salaatin ja käyn kävelyllä pienellä tekojärvellä. Miehen kasvot valahtivat, ja silmiin nousi vesi. Eikö sinulla ole ketään, jonka luokse voisit mennä, hän kysyi. Kiirehdin perustelemaan, ettei kiitospäivää ole vietetty minun elämässäni, joten minulle se on ­yksi päivä muiden joukossa. Hän puristi olkapäätäni osaaottavasti.

Päivän päätteeksi sanoin miehelleni, että tänä vuonna olen kiitollinen siitä, ettei kiitospäivä kuulu perinteisiini.

Olen saanut kerran kokea kiitospäivän, joka oli juuri sellainen kuin sitä tv-sarjoissa kuvataan: ylensyödään kalkkunaa ja karpalohilloa, sitten keskustellaan politiikasta aluksi varovasti ja lopuksi amerikkalaisella nenä-äänellä määkien, kun taustalla kalsariasuiset teinit muljauttelevat silmiään. Tapahtuma on oikeastaan hyvin lähellä suomalaista joulua, mutta ilman Jeesusta ja varpusen hahmon ottanutta kuollutta veljeä. Jopa ruoat ovat samantyylisiä, paitsi että bataattilaatikon päälle ei taputella korppujauhohuntua, vaan kerros vaahtokarkkeja. Päivän päätteeksi sanoin miehelleni, että tänä vuonna olen kiitollinen siitä, ettei kiitospäivä kuulu perinteisiini.

Kun yksinäinen kiitospäiväni sitten tuli, minua vaivasi tunne siitä, että olisin kuitenkin voinut tehdä ”jotakin”. Illalla sen tajusin: elämässäni on uusi juhla­pyhäahdistus. Se tarkoittaa yksinkertaisesti tietoa siitä, että nyt vietetään juhlaa, ja minunkin kai pitäisi. Nalkutin itselleni, että jos jatkan muuttamista mantereelta toiselle, törmään takuulla niin moneen juhlapyhään, että lopulta kalenterini on niitä täynnä enkä saa ikinä rauhaa.

Yön tullen jouduin taltuttamaan kalvavaa tunnetta kuuntelemalla hämärissä Pentti Hietasta.

Joskus olen taistellut juhlapyhäahdistusta vastaan teeskentelemällä olevani kova jätkä. Muutama joulu sitten kävin aattoiltana salilla ja sitten hampurilaisella, jonka söin toppahaalarissa seisten. Silti yön tullen jouduin taltuttamaan kalvavaa tunnetta kuuntelemalla hämärissä Pentti Hietasta niin kuin siten muka tyynnyttäisin juhlapyhän henget ja saisin nukkua rauhassa seuraavaan arkipäivään asti.

Väitän, että paras tapa selvitä juhlapyhäahdistuksesta on antaa sille periksi ja juhlia vähäsen.

Eräs ystäväni sanoi, että yksin juhliminen on surullisinta mitä on, mutta minusta paljon surullisempaa on osoittaa yksin mieltään juhlapyhää vastaan, sillä ei sellaista protestia kukaan näe.

Aattoiltana mikroaaltouuni pimpahteli kuin kulkunen, ja minä olin onnellinen.

Niinpä kiitospäivästä selvittyäni tajusin, että ­minun täytyy valmistautua jouluun. Tilasin pitopalvelun joulu­ruoat, ostin kuusimetsään suihkautetun kölninveden hajuisen kynttilän sekä ikääntymisen peruuttavaa seerumia, jonka pyysin lahjapakettiin.

Aattoiltana mikroaaltouuni pimpahteli kuin kulkunen, ja minä olin onnellinen. Kun joulupäivänä olin valmis siirtymään arkeen, muistin, että Amerikassa kaikki juhlallisuudet vietetään vasta silloin. Kieltäydyin tuntemasta juhlapyhäahdistusta ja ajattelin, että jossain päin maailmaa tämäkin päivä on vain jokin tiistainkaltainen, ohimenevä tuhaus.

Antti Holma on entinen jouluihminen, jonka suosikkiperinne on se, kun newyorkinjuutalaiset kokoontuvat jouluisin syömään kiinalaista ruokaa.

Kommentoi »