Kotivinkki

Antti Holma ymmärsi olevansa astia-addikti – ”Kiiluvin silmin vaanin vanhojen astioiden välittäjien ikkunoissa ja selasin internetin hämyisimpiä nurkkia”

Antti Holma ymmärsi olevansa astia-addikti – ”Kiiluvin silmin vaanin vanhojen astioiden välittäjien ikkunoissa ja selasin internetin hämyisimpiä nurkkia”
Oman riippuvuutensa tunnistaa yleensä vasta, kun kohde poistuu saatavilta, kirjoittaa Antti Holma Kotivinkin kolumnissaan.
Julkaistu: 27.7.2022

Riippuvuudet syntyvät harvoin syvään päätyyn hyppäämällä. Aineet vaativat totuttelua. Jos aloittaa tupakoinnin vihreällä nortilla, oksentaa ja pyörtyy, eikä kofeiinin maailmaan löydä kukaan tinttaamalla ensi töikseen puolen litran pahvimukillista bensa-aseman murhamokkaa.

Usein addiktion syntyyn tarvitaan myös sosiaalinen elementti, kannustava ja hyväksyvä yhteisö: kessupiiri, kahvipöytä, suusta suuhun kiertävä sätkä. Päihteet, valitettavasti, yhdistävät käyttäjiään.

Kukaan ei koskaan suunnittele tulevansa riippuvaiseksi. Se tapahtuu aina salakavalasti, ja yleensä addiktionsa tunnistava ihminen aluksi torjuu koko ajatuksen riippuvuudesta. Usein addiktion hahmottaa vasta silloin, kun sen kohde poistuu saatavilta.

"Suomalaisilla saattaa olla alkoholismigeeni, mutta pakkomielteinen kiintymys astioihin on perimässämme kiinni tiukemmin kuin Iittala-tarrat naapurin Leenan juomalaseissa."

Siten minäkin pääsin astiariippuvuuteni jäljille. Tajusin sen olemassaolon vasta aikuisena, kun alivuokrasin kaverin kaverille kotini matkan ajaksi. Palattuani löysin asunnon siistinä, mutta pöydällä odotti vuolas pahoittelukirje: siivotessaan keittiötä vuokralainen oli särkenyt kulhon.

Pyh, ajattelin ensin, mutta sitten avasin kaapin. Kyseinen kulho oli Arabian käsinmaalattua Valencia-sarjaa, ja se odotti minua kolmena kappaleena.

En ollut aavistanut, että kulho oli minulle niin tärkeä, mutta siitä tuli vielä tärkeämpi, kun sain tietää, millaisissa summissa sarja tuolloin liikkui. Vaaralliseksi kiinnostukseni muuttui, kun ymmärsin, että kyseinen kulhomalli oli erityisen harvinainen. Kiiluvin silmin vaanin vanhojen astioiden välittäjien ikkunoissa, josko jossain ikkunassa tönöttäisi korvaava pötti, selasin internetin hämyisimpiä nurkkia ja melkein liityin fajanssiaiheiseen Facebook-ryhmään, mutta silloin minun oli pakko myöntää, että olin koukussa.

Kenties olin ollut aina. Suomalaisilla saattaa olla alkoholismigeeni, mutta pakkomielteinen kiintymys astioihin on perimässämme kiinni tiukemmin kuin Iittala-tarrat naapurin Leenan juomalaseissa.

Yritin taannoin selittää miehelleni muumimukipörssiä, mutta minulta loppuivat sanat. Yhteiselämämme alkuaikoina hänellä oli kokoelma naarmuisia yleiskupposia, enkä usko hänen koskaan välittäneen lautastensa alkuperästä. Hänellä on toki aina ollut astioita, joilla on tunnearvoa, mutta ne ovat lahjoja tai matkamuistoja. Jos keittiössä särkyy jotakin, hän on huolissaan siitä, oliko se äidiltä saatu, kun minä puolestani varmistan, ettei kyseessä vain ollut Arabiaa.

"Astia-addiktioni on pahentunut Suomesta muutettuani, ja mieheni vieläpä ruokkii sitä."

Uskon, että astia-addiktion takana on käsitys kunnon tavarasta, joka vahvistuu ikävuosien myötä. Kun nuori muuttaa omilleen, asuntoon etsiytyy useimmiten sälää, joka ei ole kunnon tavaraa: baarista nyysittyjä tuoppeja, halvimpia ikeakuppeja ja supermarketista ostettuja aloituspakkaustefloneita. Mukana on kuitenkin aina kotoa tai kummeilta saatu muumimuki tai mariskooli, jolle ensin nauretaan ivallisesti ja joka päätyy proseccolasiksi jatkoilla, kun mitään muuta ei ole puhtaana.

Vuosien vieriessä kunnon tavaroita kertyy lisää, ja lopulta käy niin, että niitä ei heitetäkään muuton yhteydessä pois. Päinvastoin ne nostetaan esiin vieraiden tullessa sen osoitukseksi, että kodista on tullut koti, eikä se enää ole vain jokin varikko. Silloin vieraat voivat kohottaa hattivattimukia ja kertoa, että ei ole totta, meillä oli tämä sama, mutta se meni rikki.

"Myönsin olevani koukussa, kun melkein liityin fajanssiaiheiseen some­ryhmään."

Kunnon tavaroiden mukana ihminen ostaa myös yhteyttä. Astia-addiktioni on pahentunut Suomesta muutettuani, ja mieheni vieläpä ruokkii sitä.

Huusin kiihkosta, kun hän toi työmatkaltaan Suomesta kuusi Marimekon lautasta ja vieläpä uusinta uutta sarjaa. No niin, huudahti myöhemmin suomalainen ystävä istuessaan luonamme illallispöytään kyseisten lautasten ääreen, ja minä hymyilin tietäen.

Kerroin, että kesällä tulen Suomeen ja tyhjennän viimein varastokoppini, siellä on Valenciaa. Sitä käsinmaalattua? kysyi ystävä. Sitä, minä kuiskasin.

Antti Holma on astia-addikti, joka on kokeillut kovia aineita vain kerran ostaessaan Hermès-kahvikuppiparin.

7 kommenttia