Antti Holma oivalsi, miksi ei halua muiden määrittelevän itseään: ”Suomalaisia on maailmalla kahta tyyppiä, molemmat raskaita tavallaan”

Suomalaisia löytää maailmalta kahta tyyppiä: niitä, jotka ovat halunneet lähteä ja niitä, jotka eivät ole. Molemmat ovat raskaita omalla tavallaan.

Koti-ikävöitsijät luettelevat uusien kotimaidensa kurjuuksia ja muistelevat taaksejääneitä saunoja, mankeleita ja nyhtökauroja kuin olisivat vasta evakko­reestä hypänneet. Vapaaehtoiset lähtijät taas pitävät itseänsä tavalla tai toisella erinomaisina – varsinkin suhteessa Suomessa asuviin – ja tuumivat, että siellä kaukana ne poloiset maanmiehet paarustavat kauheita lämmityslaskujaan maksamaan ja toppalenkkari vain hörppää suosta mustaa vettä, mutta meikämenestyjä vain tilaakin aperol spritzin englanniksi.

Ominaisuutena suomalaisuus on yllättävän lähellä homoseksuaalisuutta. Molempia identiteettejä nimittäin pimentää väkisinparittamisen kiusallinen varjo. Väkisinparittaminen tarkoittaa sitä, että kun menee homona heteroiden juhliin ja joku äkkää, että täällähän on muuten toinenkin miehimys, täytyy välittömästi järjestää tilaisuus, jossa kaksi toisilleen tuntematonta vähemmistöihmistä seisotetaan vastakkain, ja ympärillä enemmistön edustajat tuijottavat loistavin silmin ja odottavat yhteen saatettujen homojen alkavan toteuttaa homouttaan.

Mitä tilanteessa pitäisi tehdä? Kysyä, että no, miten­käs sinä olet viime aikoina homostellut?

Samanlainen asetelma pätee suomalaisuuteen maailmalla. Sinun täytyy tavata Esa-Pekka, minulle sanottiin sata kertaa, ja kun viimein sain kunnian tavata kapellimestari Salosen ja vaihdoimme muutaman sanan suomeksi, ympäröivä puheensorina taukosi sillä siunaamalla kuin kaksi pyhää tonttua olisi saatettu yhteen puhumaan noiduttua salakieltään.

Meitä suomalaisia on niin vähän, että varsinkin amerikkalaiset suhtautuvat meihin kuin keikkuisimme sukupuuton partaalla. Työskennellessäni hetken pienessä äänitysstudiossa paikan omistaja juoksi kerran perääni ja ojensi puhelimen. Toisessa päässä oli hänen serkkunsa ex-vaimo, suomalaislähtöinen oregonilaisrouva, jonka kanssa keskustelin kiusallisesti niitä näitä. Omistaja seurasi innolla, kuin hän olisi antanut minulle lahjana isänmaani.

Väkisinparittamisessa ei suinkaan ole pahoja tarkoitusperiä, päinvastoin, mutta sen kohteeksi joutuminen uuvuttaa. Kansallinen – tai minkäänlainen – identiteetti kun ei välttämättä ollenkaan yhdistä.

Aloitan syksyllä elokuvaopinnot paikallisessa koulussa. Ilahduin, kun opintoihin liittyvässä tiedotustilaisuudessa ei näkynyt ainoatakaan suomalaista nimeä. Se ei tarkoita inhoa vaan iloa vapaudesta määritellä taustani itse. Voin kertoa itsestäni ja Suomesta mitä haluan ilman, että kukaan korjaa sanomisiani. Voin olla Batman, salaperäinen, öinen hiihtäjä. Toinen suomalainen näkisi nahkanaamion läpi.

Nihkeyteni identiteettiin nojaavia yhteisöjä kohtaan johtuu kokemuksista. Monen vuoden työkokemuksen perusteella voin vakuuttaa, että missään ei julmuus kuki niin uhkeana kuin homobaarissa enkä halua edes aloittaa siitä, mitä tapahtuu, kun monta näyttelijää pannaan samaan tilaan.

Identiteetteihin perustuvien ryhmien näennäinen samankaltaisuus muuttuu helposti vaatimukseksi samanmielisyydestä, ja silloin vaikeudet alkavat. Mikään ei takaa, että vaikkapa yksi suomalainen ajattelisi toisen suomalaisen kanssa yhtenevällä tavalla. Sen voi todistaa esimerkiksi käymällä Suomessa.

Kun mieheni käväisi äänestämässä Ranskan presidentinvaaleissa, kysyin, jutteliko hän mukaville paikallisille ranskalaisille, sosiaalinen ihminen kun on. ”En kestä amerikkalaistuneita ranskalaisia”, hän sanoi, ja sitten me vihamieliset mamut söimme japanilaista kakkua, jonka hän oli saanut tuliaisina ei-viha­mieliseltä mamulta.

Antti Holma on suomalainen, joka pohtii, millaisia temppuja pitää osata, että voi alkaa ­kutsua itseään amerikansuomalaiseksi.