Kolmekymppinen, kaupunkielämään tottunut Annukka muutti saareen vanhempiensa naapuriin: ”Minun on pitänyt hyväksyä se, että tarvitsen apua lopun elämääni”
Kun Annukka Vauhkonen sairastui vakavasti, hän joutui tukeutumaan vanhempiensa apuun. Koti isän ja äidin naapurissa osoittautui ratkaisevaksi käänteeksi entisen suorittajan koko elämälle.
Hyvänä päivänä pärjään itse. Käyn naapurissa vanhempieni luona syömässä lämpimän aterian, mutta muut askareet hoituvat ilman apua. Huonoimpina päivinä en pääse sängystä ylös. Silloin äiti tulee avuksi, syöttää, juottaa ja auttaa vessaan.
Vanhempani auttavat minua lähes joka päivä. Äiti käy luonani siivoamassa ja isä toimii talonmiehenä: ajaa nurmikon, kantaa polttopuut, tekee lumityöt ja korjaa, jos jotain menee rikki. Vanhemmat saattavat minut kotiin ja nostavat jaloilleni, jos voimani loppuvat ja kaadun kotiemme välisellä metsäpolulla. Isä asentanut polulle kaiteen, johon voin nojata.
Olen ollut riippuvainen vanhempieni avusta siitä lähtien, kun sairastuin uupumuksen ja ylikuntoon viitisen vuotta sitten. Muutin ensin väliaikaisesti vanhempieni luo toipumaan. Äiti työskenteli silloin Lapissa, ja elimme isän kanssa kämppiksinä ja ihmettelimme koronakevättä.
Kun oloni ei sairauslomasta huolimatta kohentunut, isä ehdotti, että kunnostaisimme minulle kodin naapuritontilla sijaitsevaan mummonmökkiin. Näin saisin elää rauhallisessa ympäristössä, ja apu olisi lähellä.
Olin 29-vuotias, itsenäiseen kaupunkielämään tottunut sinkku, mutta yhtäkkiä muutto saaristoon vanhempien naapuriin oli parasta mitä tiesin. Saisin asua omakotitalossa meren rannalla. Olin vakavasti sairas, mutta onnellinen. Olin löytänyt kodin.
Yritin vuosia korjata elämääni ja käsitellä vaikeita tunteitani suorittamisella.
Apuun oli etenkin aluksi vaikeaa tukeutua. Olin ollut aina perheemme pärjääjä. Itsenäistyin varhain, ja muutin pois lapsuudenkodistani 18-vuotiaana vanhemman miehen kanssa. Suhde oli satuttava. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että sairauteni juontavat juurensa niistä ajoista.
Kun neljän vuoden suhde päättyi, olin sairas ja rikki. Yritin vuosia korjata elämääni ja käsitellä vaikeita tunteitani suorittamisella. Minulla oli kiinnostavia töitä, ja vapaa-ajalla kävin kuntosalilla ja juoksin puolimaratoneja. Asuin yksin yksiössäni ja etsin epätoivoisesti parisuhdetta. Ajattelin, että minusta tulee onnellinen, kun saavutan tietyt asiat, mutta niin ei käynytkään.
Olin jatkuvasti kipeänä. Kuukautiseni jäivät pois, ja kärsin kroonisesta unettomuudesta. Lopulta lääkärin tuomio oli selvä: vakava uupumus ja ylikunto. Sain puolen vuoden liikuntakiellon ja jäin pitkälle sairauslomalle. Keväällä 2021 minulla todettiin fibromyalgia eli kipu- ja uupumusoireyhtymä, joka tekee kehosta äärimmäisen herkän.
Seuraavan vuoden alussa minun oli tarkoitus palata töihin. Kestin sitä puolitoista kuukautta, kunnes vointini romahti ja menetin hetkellisesti puhe- ja liikuntakykyni. Kävelykepistä tuli osa arkeani. Samana vuonna minulla diagnosoitiin krooninen väsymysoireyhtymä.
Nykyään kehoni ei kestä rasitusta. Krooniseen väsymysoireyhtymään liittyy myös halvauskohtauksia, jolloin kehoni ei liiku ja avun tarve on suurimmillaan. Huonoina päivinä tukeudun vanhempiini. Silloin saan itkeä äidin halauksessa. Ne ovat tärkeitä hetkiä. Minun on pitänyt hyväksyä se, että tarvitsen apua lopun elämääni.
Asun saarella, jonne kuljetaan lossilla, ja lähimpään kauppaan on yli 20 kilometriä.
Koti on hyvinvoinnin perusta, kirjoittaa Maaretta Tukiainen kirjassaan Hyvän mielen koti. Hyvän mielen kodissa fyysiset, psykologiset ja sosiaaliset tarpeemme tulevat tyydytetyiksi. Parhaimmillaan koti rauhoittaa ja tuo turvaa.
”Jotta osaisimme luoda kodista sellaisen, että se tukee omaa hyvinvointiamme, tarvitsemme ymmärrystä itsestämme”, Tukiainen kirjoittaa.
Minulle koti ja sen ympäristö merkitsevät lempeyden lähteitä. Ilman niitä en olisi ehkä enää hengissä.
Asun saarella, jonne kuljetaan lossilla, ja lähimpään kauppaan on yli 20 kilometriä. Kotini on vanhempieni omistamassa pienessä, keltaisessa rintamamiestalossa, jossa on kylmä kuisti, eteinen, keittiö ja tupa. Vintissä on vierashuone ja kylmää säilytystilaa.
Kun rakensimme isäni ja ukkini kanssa taloon uudet ulkoportaat ja pienen terassin, tunsin jokaisen askelman myötä olevani vahvemmin kiinni tulevassa.
Taloa laittaessa myös fyysiset voimani alkoivat palautua. Kun ensimmäisen kerran jaksoin haravoida pihaa puolisen tuntia kevätauringon lämmössä, tunsin herääväni eloon. Kun upotin sormet multaan, tunsin olevani yhteydessä johonkin sellaiseen energiaan, mitä ei silmin ollut nähtävissä – ja se kaikki imeytyi suoraan toipuvaan kehooni.
Vanhemman ja aikuisen lapsen suhteessa roolit saattavat muuttua eri elämäntilanteissa.
En ole ainoa aikuinen, joka tukeutuu vanhempiinsa. Väestötutkimuksen Sukupolvien suhteet -tutkimuksen mukaan aikuisista lapsista 60 prosenttia antaa käytännön apua vanhemmilleen ja myös saa sitä heiltä.
Vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa Väestöliitosta toteaa, että aikuinen lapsi voi tarvita vanhempaansa esimerkiksi silloin, kun lapsesta tulee vanhempi tai hän eroaa. Tarve voi tulla esimerkiksi lastenhoitoavulle, rahalle tai tilapäiselle majoitukselle.
”Vanhemman ja aikuisen lapsen suhteessa roolit saattavat muuttua eri elämäntilanteissa. Auttajasta tulee autettava ja päinvastoin. Suhdetta onkin hyvä päivittää etenkin, jos tapahtuu suuria muutoksia. Silloin on hyvä kysyä, mitä toivomme ja haluamme”, Oulasmaa sanoo.
Vastavuoroisessa suhteessa molemmat voivat antaa ja vastaanottaa apua. Joskus apua voi olla hyvä ottaa vastaan silloinkin, kun sitä ei tarvitsisi.
”Aikuiselle lapselle voi olla tärkeää osoittaa vanhemmalleen olevansa aikuinen ja hyödyllinen”, Oulasmaa sanoo.
Sairastumiseni vuoksi minun on pitänyt opetella uusi rooli perheessämme. Suorittaja minussa on joutunut pakon edessä opettelemaan avun pyytämistä ja vastaanottamista. Haluaisin osoittaa, että pärjään, vaikka se ei ole totta.
Tiedän, että vanhempani auttavat minua rakkaudesta. Joskus tunnen huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä siitä, miten paljon joudun pyytämään apua. Olen äärimmäisen kiitollinen, mutta samalla tunnen olevani vanhemmilleni velkaa.
Kun tarvitsen äidin taluttamaan vessaan tai riisumaan vaatteeni, minun pitää luopua viimeisistäkin häpeän tunteista.
Muitakin vaikeita tunteita olen käynyt läpi. Kun tarvitsen äidin taluttamaan vessaan tai riisumaan vaatteeni, minun pitää luopua viimeisistäkin häpeän tunteista. On ollut hienoa huomata, että vanhempani katsovat minua kaikesta huolimatta ylpeydellä. Suhteemme on entistä läheisempi. Vanhempani näkevät minussa selviytyjän.
Vanhemmistani on myös paljon seuraa. Ilman heitä olisin joskus yksinäinenkin. On ihanaa lämmittää sauna ja saunoa äidin kanssa tai viettää aikaa vanhempieni, siskoni ja hänen lastensa kanssa.
Vaikeinta on pitää erillään oma ja perheen kanssa yhdessä vietetty aika loukkaamatta ketään, mutta sekin sujuu meiltä jo hyvin. Vanhemmat kunnioittavat rajojani. He eivät tule luokseni ilmoittamatta.
Rajoista muistuttaa myös Minna Oulasmaa. Jos aikuinen lapsi tarvitsee vanhempiaan sairautensa vuoksi, on hyvä sopia, milloin ja mihin aikuinen lapsi tarvitsee apua ja tukea vanhemmiltaan, ja mikä kuuluu esimerkiksi hoitotaholle.
”Näin aikuinen lapsi säilyttää riittävän yksityisyyden ja erillisyyden vanhemmistaan eikä valahda enemmän lapseksi kuin on tarvetta”, Oulasmaa sanoo.
Talo on saanut minut keskittymään perusasioihin.
Muutto saaristoon, luonnon keskelle ja vanhempieni naapuriin, käynnisti minussa kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen. Se auttoi laittamaan itseni etusijalle ensi kertaa elämässäni.
Talo on saanut minut keskittymään perusasioihin. Kotona minun on hyvä olla keskeneräisenäkin. Saan rentoutua ja suojautua kaikelta ulkomaailman hälinältä ja kuormittavilta ärsykkeiltä.
Parasta kodissani on sen ympäristö. Luonto ja meri helpottavat keventävät oireitani. En pysty liikkumaan paljon, mutta onneksi ei tarvitse lähteä kauas. Voin istua pihalla ja kuunnella linnunlaulua tai seurata oravia ja jutella niille, kun muuta juttuseuraa ei ole.
Pärjään kodissani toistaiseksi. Koti on sopivan pieni, ja pystyn tarvittaessa liikkumaan tilasta toiseen ottamalla tukea seinistä ja kalusteista. Minulla on ollut jo pitkään käytössä kävelykeppi, suihkutuoli ja muita apuvälineitä.
Myönnän, että tulevaisuus huolestuttaa minua. En tiedä, miten minun käy, kun vanhempani eivät enää pysty auttamaan minua. Miten kauan voin elää itsenäisesti, jos en löydä kumppania avukseni?
Näillä diagnooseilla en voi jatkaa normaalia työelämää, mutta en ole halunnut jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle eikä siihen olisi edes mahdollisuutta. Siksi ryhdyin yrittäjäksi. Vedän joogaretriittejä ja verkkokursseja, joiden kohderyhmiä ovat erityisesti ylisuorittajat, kroonisten kipujen kanssa elävät ja erityisherkät. Haluan auttaa ihmisiä pysähtymään ja ottamaan aikaa itselleen ilman suorittamista.
Ajattelen, että minulla on paljon annettavaa. Haluan ammentaa sairauksistani hyvää ja auttaa muita. Toivon, että esimerkkini auttaa muita pysähtymään ajoissa ja elämään lempeämmin.
