”Lihavuusleikkaus toi liikunnan ilon takaisin” – nelikymppinen Annika haluaa taas hiihtää ja tanssia

”Muistan edelleen ahdistavan tunteen, kun itseäni vanhempi nainen hiihti ohitseni ladulla. Olin 32-vuotias ja pahasti ylipainoinen enkä kyennyt enää hiihtämään kunnolla.

Tuijotin hyväkuntoisen hiihtäjänaisen perään ja mietin: Mihin liikunnallinen Annika oli kadonnut? Miten olen voinut päästää itseni tähän kuntoon?

Lapsena olin hiihtänyt kilpaa ja harrastanut kaikissa mahdollisissa tanssiryhmissä lambadasta ja can-caniin. Totuin liikkumaan joka päivä. Matkani lihavaksi alkoi yläkouluiässä, kun polveni alkoivat reistailla. Olin perinyt yliliikkuvat polvilumpiot, ja ne saattoivat luiskahtaa paikoiltaan, kun kumarruin ottamaan reppua maasta. Sitä tapahtui niin usein, että opin kopauttamaan lumpion itse paikoilleen.

Polvileikkauksen jälkeen lääkäri kielsi minulta hiihtämisen ja tanssin ja ehdotti tilalle pyöräilyä ja uintia. Kotipaikkakunnallani Kittilässä ei ollut uimahallia. Talvipakkasilla ei paljon pyöräillä. Lukion vanhojen tansseissa toimin juontajana, sillä tanssiin en saanut lupaa.

Koska olin ollut koko elämäni liikkuvainen, olin myös tottunut syömään isoja ruoka-annoksia. Jatkoin samaa rataa, ja kiloja alkoi kertyä. Levi's 501 -farkut eivät mahtuneet jalkaani. Aloin hävetä pyllyäni ja reitevyyttäni.

Aikuisiällä lihavuuteni muuttui sairaalloiseksi. Liikkuminen muuttui vaivalloiseksi paitsi ylipainon myös polvieni vuoksi. Niihin kehittyi nivelrikko.

Ikävöin liikunnan antamaa euforiaa ja surin, etten kyennyt siihen. Yritin kokeilla lajeja joogasta kuntonyrkkeilyyn. Aurinkotervehdyksessä en päässyt polvilleni, ja jumppamatolta nouseminen oli yhtä konkoilua.

Toiveikkaana ostin fatbiken. Innostuin pyöräilystä täysillä ja ajoin kuukaudessa 24 treeniä. Sen jälkeen polveni olivat niin kipeät, etten päässyt enää pyörän selkään – ja homma lopahti.

Ladullekin yritin lähteä. Paukkupakkasille pukiessa hiki oli jo eteisessä. Kun olin kantanut sukset liiteristä ladun laitaan, alimmat vaatekerrokset olivat litimärät. Liikunnan ilo oli ehtinyt karata.

Lihavuus on aiheuttanut minulle elämäni aikana paljon häpeää. Muistan, miten innolla odotin serkkuni tyttären ylioppilasjuhlia. Juhlissa kuitenkin häpesin itseäni: taas olen porukan lihavin. Juusto- ja voileipäkakkua otin niukasti, ettei kukaan sukulaisistani luulisi minun syövän överi-isoja määriä.

Huomasin miten lihavuus kasvatti minusta miellyttäjän. Vuosien saatossa aloin tehdä kanssakäymisistä mahdollisimman mukavia, että tulisin varmasti hyväksytyksi. Toivoin, että ihmiset kiinnittäisivät huomiota iloisuuteeni eivätkä painooni.

Ehkä sen vuoksi en saanut ikäviä kommentteja. Enemmänkin koin olevani näkymätön. Huomasin, miten ihmiset katsovat minusta ohi. Luulen, että heille herää pelko: toivottavasti minusta ei koskaan tule lihavaa.

Häpeää ja ulkoisia heikkouksiani kompensoin ahkeralla työnteolla. Työssäni toimin projektipäällikkönä ja sivutoimisena yrittäjänä. Ahkeruus aiheutti kuitenkin kierteen: aina oli jotain tärkeämpää tekemistä kuin syödä säännöllisesti.

Työreissuilla saatoin painaa yhdeksän tuntia syömättä. Kun tulin kotiin, söin itseni ähkyyn, usein jotain hiilaripainotteista, kuten kasan voileipiä tai juustopastaa. Ruoka oli palkinto pitkästä ja hyvin tehdystä työpäivästä. Jos olin väsynyt, ruoka antoi lohtua.

Olen laihduttanut kymmeniä kertoja elämäni aikana. Olen testannut lentoemännän dieetit ja ketoruokavaliot. Kolme vuotta sitten sain kuurin lihavuuslääke Ozempicia, ja painoni putosi parikymmentä kiloa. Kun lopetin lääkkeen, kilot tulivat takaisin.

Tuolloin puhuin lääkärille lihavuusleikkauksesta. Ajatus kuitenkin pelotti, ja keksin sata syytä, miksi en menisi. Entä jos en leikkauksen jälkeen pystyisi sitoutumaan hyvinvointiini? Mitä jos kilot palaisivat?

Toissa kesänä jouduin pyytämään lentokoneessa lisävyön. Se hätkähdytti. Saman vuoden syksyllä toinen polveni kipeytyi niin pahasti, että siihen pistettiin kortisonia. Aloin pelätä, miten iso olen talven jälkeen, jos en pääse lainkaan liikkumaan.

Aloin hakea lisätietoa leikkauksesta. Oivalsin, että se on myös ”aineenvaihduntaleikkaus”, joka palauttaisi oikeanlaisen nälän ja kylläisyyden tunteen. Minulta nuo tunteet olivat aikoja sitten kadonneet. Leikkaus korjaisi myös juurisyitä, joten se voisi antaa minulle pysyvän avun.

Ulkonäköä tärkeämpää minulle oli loppuelämäni terveys ja se, että saisin taas nauttia liikunnasta. Haaveilin, että voisin tanssia, hiihtää, pyöräillä ja patikoida. Asun seitsemän tunturin kunnassa, mutten ole käynyt monenkaan tunturin laella. Haaveenani on huiputtaa Kumputunturi 14- ja 18-vuotiaiden lasteni kanssa.

Sain lähetteen leikkaukseen viime syyskuussa, ja aika varattiin yksityiselle lääkäriasemalle joulukuulle. Sairauskuluvakuutukseni jälkeen minulle jäi maksettavaa vajaa 3000 euroa.

Leikkaukselle on olemassa ehtoja. Painoindeksin on oltava vähintään 40. Jos on laihduttamista edellyttävä sairaus, kuten diabetes, vaatimus on vähintään 35. Minun painoindeksini oli 50.

Lisäedellytyksenä on, että potilas on aiemmin onnistunut pudottamaan painoaan viisi prosenttia ammattilaisen ohjauksessa. Lääkäri myös arvioi, pystyykö potilas muuttamaan syömistottumuksiaan. Suomessa tehdään noin tuhat lihavuusleikkausta vuodessa.

Leikkauspäivänä otin sairaalavaatteissa itsestäni kuvan. Ilmeestäni näkee, että olen intona: nyt mennään! Olin käynyt itseni kanssa keskustelun: leikkaus ei tekisi minusta onnellisempaa eikä identiteettini muutu kuin korkeintaan pullukasta liikkuvammaksi ihmiseksi. Mutta juuri se toisi minulle elämäniloa.

Leikkauksen jälkeen syömisen tapa menee uusiksi: syödään sosemaisia ruokia desin verran ainakin kuusi kertaa päivässä. Kuukauden jälkeen siirrytään tavalliseen ruokaan, mutta annokset ovat edelleen pieniä.

Minulle syöminen oli väkinäistä, mutta hiljalleen kehoni tottui. Nykyään syön kuusi muumimukillista ruokaa päivässä. Aamulla syön esimerkiksi kreikkalaista jogurttia ja granolaa, välipalaksi kuitupitoisen leivän ja lounaalla kaali-kanakeittoa. Kun poikani kysyi, eikö minua harmita syödä niin vähän, tajusin että ei. Pieni määrä riittää, enkä jää nälkäiseksi. Nykyään myös tunnen aitoa nälkää ja vitsit, miten terveeltä se tuntuu.

Ihmeellistä on sekin, että suurimmat herkkuni juusto ja suklaa eivät enää maistu. Aiemmin kaupan makeahylly veti puoleensa kuin magneetti. Miten monta karamelli-merisuolasuklaata olen sieltä noukkinut! Nykyään kävelen ohi. Jos syön makeaa, kaipaan jotain raikasta, kuten sorbettia.

Aiemmin syöminen aiheutti lähes aina huonon omatunnon. Kun mikään ruokavaliokokeilu ei vienyt kiloja, minusta tuli epävarma. En tiennyt, mikä minulle on hyväksi. Enää syöminen ei herätä niin paljon tunteita. Syön mukilliseni ja tiedän, että saan ruokaa taas parin tunnin päästä.

Kilot eivät jääneet leikkauspöydälle. Paino putoaa siten, että on alimmillaan kahden vuoden kuluttua.

Minulta painoa alkoi lähteä hurjassa tahdissa noin puoli kiloa päivässä. Keväällä huomasin, että aiemmin kireä saunatakkini heilui tuulessa, kun kävelin pihasaunaan.

Olin aiemmin epäillyt, että minulla on vaihdevuosioireita, koska heräilin öisin ja ramppasin vessassa. Leikkauksen jälkeen uneni on syventynyt, ja nukun parhaimmillaan yhdeksän tuntia yössä. Älysormuksen mukaan leposykkeeni on laskenut kolmekymmentä pykälää. Leikkaus oli terveysteko myös sydämelleni.

Kehostani on lähtenyt 76 voipakettia. Minulla ei ole kiire päästä normaalipainoon tai näyttää ulkoisesti joltain tietyltä. Muodokkaasta pyllystäni en edes halua luopua.

Hiljattain otin ensimmäiset tanssiaskeleeni vuosikausiin. Ystäväni tuli kotiini opettamaan minulle samban askeleita. Olin hidas ja kömpelö, mutta samalla niin innoissani. Tuntui kuin kehoni olisi herännyt pitkiltä talviunilta. Ne olivat ensiaskeleita liikkuvan Annikan polulla.

Aiemmin jouduin pinnistelemään itseäni liikkeelle. Nykyään huomaan, että olen spontaanisti lähtenyt työpäivän jälkeen kävelylle tai kävelen työpalaveriin.

Taannoin lähdin ystäväni kanssa ”kokeilemaan vähän pyöräilyä”. Hujautimme 30 kilometriä, ja jos meillä olisi ollut eväät ja vettä mukana, olisi mennyt enemmänkin. Puhelimeeni olen ajastanut aamuiksi muistutuksen: haluttaisiko tanssia? Jos haluttaa, hemputtelen pari biisiä menemään.

Kun aiemmin sain älysormuksen aktiivisuustavoitteen kerran viikossa täyteen, nyt se kilkattaa onnistumisia joka päivä. Ilo ja innostus, mitä liikuntahetkistä saan, on suunnatonta. Minä pystyn! Yhtäkkiä elämässäni on näin paljon mahdollisuuksia liikkua. Se on paras palkinto leikkauksesta.

En edes vielä tiedä, mihin kaikkeen kehoni kykenee. Eniten haaveilen siitä, että nujerran hiihtokammoni ensi talvena. Saisin taas tuntea sen saman lentämisen tunteen, jota hiihto lapsena sai aikaan.”