Annika sai huovuttamalla ilon takaisin uupumisen jälkeen – ”Asiat, joista olen kokenut huonommuutta, ovatkin nyt voimavarojani”

Syyspäivän valo on lämpimän keltainen. Valkeakoskelainen Annika Laarko on ihastellut sen viistoa suuntaa ensimmäisen kerran jo aamusta saattaessaan nuorimmat lapsensa kouluun.

Sieltä hän on poikennut lähimetsään, purkanut retkireppunsa sisällön mättäälle, asetellut Hilman, Ollin, Hertta-äidin ja Hannu-isän, koko huovuttamansa hiiriperheen varpujen sekaan ja ryhtynyt kuvaamaan.

Näin on alkanut melkein jokainen Annikan arkiaamu jo yli vuoden ajan.

– Välillä syntyy koomisia tilanteita, kun lenkkeilijät hoksaavat minut kontallani metsän siimeksessä. Kerran iäkäs pariskunta melkein törmäsi minuun. Siinä sitten hahmot ja pienoishöyryveturi käsissäni selitin, että Karjalan-serkkujen tuloa tässä vain kuvaan, Annika sanoo ja nauraa.

Ennen kuin Villaveijarit, kuten Annika hahmojaan kutsuu, ovat päässeet retkille, hän on työstänyt niitä tuntikaupalla. Vuoden aikana hahmoja on syntynyt sen verran runsaasti, että työhuoneen hyllyillä on tungosta. Hyllyt pursuavat minikokoista rekvisiittaa: koreja, ämpäreitä, leipälapioita ja soittimia.

Annika rakastaa uppoutumista töiden pariin. ”Olen huomannut, että samalla kun synnytän hahmojani, synnytän myös uutta itseäni.”

Annikalla on neljä lasta, joista kaksi on jo aikuisia. ”Vanhin poikani Petteri on metsuri, ja hänen mallistaan olen tehnyt Kalle-ketulle metsurin vermeet ja moottorisahan.”

Muutama vuosi sitten hahmoista ei ollut olemassa hännäntupsuakaan. Annika sen sijaan oli jatkuvasti uupunut ja pariin otteeseen pitkällä sairauslomalla lastenhoitajan työstään. Sairauslomilla Annika alkoi tehdä kaikenlaista käsillään: leipoa, ommella verhoja, valmistaa pajukoristeita ja kukka-aihioita. Hän kehitteli jatkuvasti uusia reseptejä ja mietti jo hetken ketoleipuriksi ryhtymistä.

– Olen aina tykännyt tehdä kaikenlaista käsilläni. Nuorempana tein lyijypiirrostöitä ja kausittain saan inspiraation neuloa sukkia. Nyt huomasin kaipaavani jotain uutta ja törmäsin Pinterestissä huovutettuihin eläinhahmoihin.

Annika innostui. Ensin huovasta syntyivät hiirenkorvat ja lopulta kokonainen hiirihahmo, Hertta. Pian hänelle piti saada perhe ympärilleen, ja niin Annikan käsistä syntyivät aviomies, tytär Hilma, ottopoika Olli, Kalle-Kettu ja monia muita.

Voimien palatessa Annika oivalsi, ettei voisi jatkaa kuten ennenkin. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut vanhassa työssään, eikä tuntunut reilulta työyhteisölle palata töihin varjona entisestään. Viimeisen sairauslomansa päätteeksi Annika irtisanoutui työstään päiväkodista, jota oli aikoinaan ollut perustamassa.

Raskaan päätöksen jälkeen olo alkoi melkein heti helpottaa, vaikka tietoa tulevasta ei ollut näköpiirissä. Oli pohdittava elämää perusteellisemmin.

Sairauslomalla Annika oli saanut pitkään epäilemilleen oireille varmistuksen, ADHD-diagnoosin. Se avasi silmiä.

– Aloin miettiä, miksi poltin itseni loppuun, miksi en hahmottanut rajojani. Tämä oli tietyllä tavalla toistuva malli elämässäni, ja tiesin, että samalla asetin herkästi toiset ihmiset itseni edelle.

Samaan aikaan Annika alkoi innostua yhä enemmän villahahmoistaan.

– Aloin kehitellä niiden ympärille tarinaa. Ensin ne asuivat vaatimattomassa talossa, puun juuressa, ja söivät ruokansa tammenterhon kansista. Pian päätin rakentaa heille kunnon talon ja huonekalut.

Ensimmäisen talon jälkeen syntyi ruokakellari, makuukammari pönttöuuneineen, kulkupelejä ja työkaluja.

– Liimapyssy kädessäni olen tajunnut, että tämä on minun juttuni.

Annika tekee hahmoilleen itse kaiken mahdollisen: huonekalut, astiat, ruoat. ”Pinsetit ovat hyvä apu kaiken pienen asettelussa.”

Villaveijarit vievät Annikaa uusiin paikkoihin. Ensimmäisistä retkistä on ilmestynyt jo kirja, ja toisessa on aikomus lähettää hahmot sukuloimaan ympäri Suomea. Hilman vaari ja muori ovat jo käyneet Annikan ystävän kyydissä Lofooteilla. Reissua varten Annika ompeli niille Lapin inspiroimat puvut neljäntuulenhattuineen.

Kun Villaveijariperhe alkoi olla koossa, Annika päätti ensimmäisen kerran viedä ne retkelle. Se tapahtui vuosi sitten, syksyllä.

– Asettelin hiiret lähipeltoon puimaan viljaa, käymään mustikassa ja keräämään pihalta vadelmia.

Sadonkorjuun jälkeen hahmot mehustivat marjat, leipoivat ja varustautuivat talveen puutalkoilla.

Annika kuvasi tätä kaikkea ja julkaisi kuvat Villaveijareille perustamissaan somekanavissa. Ne alkoivat saada yhä enemmän seuraajia. Annikan uupumusoireet olivat tiessään.

– Etsin jatkuvasti ideoita. Olen aina ollut kova kiertämään kirpputoreja ja nyt aloin etsiä kaikenlaista pienoiskoossa.

Vanhasta poppanasta leikkaantui tuvan matto, muoviputkilosta hillopurkkeja, vanhasta metallisesta mittakupista hiirien mehumaija.

– Minussa heräsi jotain. Kun aamulla avasin silmäni, ideoita alkoi heti purskahdella ulos.

ADHD:n ansiosta Annika voi toisinaan olla suorastaan superkeskittynyt. Kun arjesta selviäminen unohteluineen on tuottanut läpi elämän huonommuuden tunnetta, huopahahmojensa kanssa Annika keskittyy ja tietää koko ajan mitä tekee.

– Kun täällä yläkerrassa uppoan töihini, se on perheellenikin uudenlainen tilanne. Enää ei olekaan sitä Annikaa, jolla on ruoka valmiina kun muut tulevat kotiin, vaan saatankin löytyä leipomasta pieniä pullia ja voileipäkakkuja hahmojen kahvipöytään, Annika kuvailee.

Ensimmäisessä huopahahmossa Hilma-hiiressä on paljon Annikan piirteitä. Molemmat tuntevat vahvasti.

– Olen ammentanut hahmoihin paljon lapsuuttani, sen aurinkoista puolta, kaikkea mitä meillä kotona puuhattiin. Pullan tuoksu levitti turvallisuuden tunnetta, ja metsäleikeissä oli samankaltaista rajatonta ideointia kuin minulla nyt on näiden hahmojen kanssa. Hiirien tapaan meidänkin perheemme retkeili paljon.

Hilman isässä on puolestaan paljon hänen omaa isäänsä, käsistään taitavaa miestä, joka on auttanut paljon tytärtään tämän uuden intohimon parissa. Kun Annika tarvitsi hahmoilleen savolaistyyppisen soutuveneen, hän soitti isälleen, joka oli uppoutunut intohimoisesti sellaisen veistämiseen, kun Annika oli lapsi.

–Ja niin isä auttoi, tosin sain häneltä vain supertarkat piirustukset pienoiskokoon. Vene minun piti rakentaa niiden ja isän neuvojen pohjalta itse.

Telttaretkelle napataan mukaan retrohenkiset makuupussit, makkaratikkuja ja makkaroita. Hilma-hiiren kumisaappaat Annika teki kuumaliimalla nukkekodista napattujen kenkien päälle ja lakkasi kynsilakalla punaisiksi.

Työ hahmojen parissa on opettanut Annikalle paljon. ”Ennen kaikkea olen oppinut puhumaan itselleni kauniimmin. Ennen ajattelin herkästi, että en osaa sitä tai tätä. Nyt huomaan, että jos en osaa, niin minähän opin.”

Pienet halot on saatava pihamaalla syttymään ja hiiret makkaranpaistoon sen ympärille. Asetelma on liikuttava, mutta kupoliteltta ei oikein meinaa pysyä suorassa epätasaisella maalla. Annika asettelee tammenterhoja sen lattialle painoiksi.

– Huovutetut hahmot ovat nostaneet nenälleni ihan uudenlaiset silmälasit, joiden läpi katson maailmaa. Hämmästelystä ja ihastelusta on tullut uusi arkinen tunne.

Uudella tavalla Annika näkee nyt myös itsensä.

– Huomaan, että asiat, joista olen aiemmin kokenut jatkuvaa huonommuutta, ovatkin tässä voimavarani. Se on jotenkin todella lohdullista.

Niin lohdullista, että Annika on ensi kertaa todella varma jostain itseen liittyvästä. Nämä huopahahmot ovat hänen tuleva työuransa.

– Kun tekemäni hiiriperhe on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, se saa auttaa muitakin, Annika sanoo.

Kaikkiin hahmoihin tarttuu neulahuovutuksen mukana ripaus tekijäänsä. Viime jouluna Annika pani hiiriperheen valamaan pikkuruisia kynttilöitä ja kirjoitti kuvatekstiin:

"Olli ajattelee, että jos hän olisi kynttilä, niin minkälainen hän olisi. Hän ajattelee, että silloin kun hänen vanhempansa menehtyivät ja hän jäi orvoksi, oli hän kuin tuo ohut ja hento kynttilän alku. Mutta hänen onnekseen Villaveijarit ottivat hänet omakseen, ja hän sai vahvistua. Ollia lämmittää ajatus, että hänet on kastettu liemessä, jossa on paljon rakkautta, armoa ja hyväksyntää. Ja se liemi ei ole päässyt jäähtymään!"