Puutarhaprojektini viimeinen silaus tulee siitä, kun tuhkani ripotellaan marjapensaille
1800-luvulla rakennettua hirsitaloa ympäröivälle puutarhalle on tehtävä kunnianpalautus, ja jostain syystä tehtävä on annettu minulle, kirjoittaa Viherpihan kolumnisti Anna Perho.
Savea, maapallon ytimeen saakka savea. Se on puutarhani pääelementti, kura.
Sen lisäksi puutarhasta löytyy kymmeniä lahonneita lehtipuita ja talven jäljiltä ruskeaa lakoontunutta heinikkoa. Purkujätettä, villiintyneitä puskia ja nyykällään oleva, peltohiirien kansoittama puucee.
Pihan menestynein kasvi on vuohenputki. Se on suositukseni laiskan puutarhurin kasviksi. Valloittaa kaiken, vaikka ei tekisi yhtään mitään.
Mutta jos osaa katsoa, siellä täällä on merkkejä sivistyksestä: jalokasveja, kuten raivokkaasti kukoistava pioni heinikon keskellä. Jalavia ja vaahteroita. Joitain kukkasia, joita en maallikkona tunnista (puutarhassa käyskennellessäni olen siis kahdella tapaa pihalla).
Vuohenputki on suositukseni laiskan puutarhurin kasviksi.
Puutarhani ympäröi 1800-luvun lopulla rakennettua hirsitaloa, joka oli aikanaan ison maatilan päärakennus. Talon viimeinen vanha isäntä oli puutarhaihminen, joka teki pihamaastaan suoranaisen nähtävyyden. Jopa koululaisryhmät ja puutarhaharrastajat tulivat ihmettelemään kukkaloistoa ja pihalla tepastelleita riikinkukkoja (!).
Miten paljon meitä edeltäneet ikäpolvet työskentelivätkään puutarhan eteen ilman koneita: repivät rikkaruohoja ilman tarkoitukseen suunniteltuja polvipehmukkeita, kuskasivat sontaa hyötypuutarhaan, hoitivat hedelmäpuita tuhannen muun askareen ohella.
Heille piha oli työpaikka ja taidenäyttely, ruokakauppa ja koti – mutta maailman muuttuessa piha hylättiin. Lintujen kahluuallas tyhjeni, omenapuita ei enää leikattu, syreenimaja kasvoi umpeen.
Harhaisena vasta-alkajana ajattelen, että tämä on sellainen ripsakka kolmen vuoden projekti.
Kiertelen tonttia, tuota ötökkähotellien Dubaita, hämmentyneenä mutta päättäväisenä: puutarhalle on tehtävä kunnianpalautus, ja jostain syystä tehtävä on annettu minulle, ihmiselle, joka erottaa vaivoin voikukan ja leskenlehden toisistaan.
En tiedä vielä tätä kirjoittaessani, miten kaikki tapahtuu, mutta suunnitelma on selvä: kaadetaan ne puut, jotka uhkaavat henkeä – ei muita. Luodaan hyötypuutarha, tehdään sen ympärille pajusta aitaus. Rakennetaan luonnonniitty, hankitaan mehiläispönttö, muokataan talon eteen kukkapenkki, istutetaan tammia ja vaahteroita, tehdään vanhan navetan kivijalan sisään vesipuutarha. Perunamaa on oltava, ja kaiken kruunaisi poni.
Tehdään asioita, jotka saavat tulijan hengähtämään: ooh, tämähän on kuin brittimummon villi puutarha!
Realisti tietää, että kaikkeen tähän menee sen verran aikaa, että viimeinen silaus tulee siitä, kun tuhkani ripotellaan marjapensaille. Mutta harhaisena vasta-alkajana ajattelen, että tämä on sellainen ripsakka kolmen vuoden projekti. Saa nauraa.
Olen jo ostanut yhden siemenpussin. Kolme vuotta sitten. Se on alku, tämä on puutarhan päivä yksi.
Anna Perho on valmentaja, toimittaja ja kolumnisti, joka kunnostaa 1800-luvun lopussa rakennetun talon puutarhaa Ypäjällä. Voit seurata projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.
