Kun vuohenkello alkoi vallata niittyalueita ja elämänlanka taivuttaa omenapuun oksaa, hain apua puutarhamagiasta
Ennen kuin ryhdyin puutarhuriksi, en ymmärtänyt, mikä mystiikan runsaudensarvi puutarha onkaan, kirjoittaa Viherpihan kolumnisti Anna Perho.
Olen aina ollut hieman mystiikkaan päin kallellaan. Minua kiehtovat uskomukset, kansantarut ja kaikki sellainen tauhka, mitä myydään ”esoteerisissa kirjakaupoissa.”
Mutta ennen kuin ryhdyin puutarhuriksi (no, tämä on yhtä totta kuin sanoisin, että ryhdyin sokerileipuriksi, koska leivoin kesällä yhden pahanmakuisen mustikkapiirakan), en ymmärtänyt, mikä mystiikan runsaudensarvi puutarha onkaan.
Ajattelen puutarhassa Baba Jagaa, tunnen hänen silmänsä selässäni. Baba Jaga on slaavilaisen mytologian noita, jonka runsas puutarha on aidattu ihmisen luilla. Se on varoitus: Baba Jaga auttaa kilttejä, mutta syö tuhmat.
Myyttiä voi mielestäni soveltaa hyvään puutarhanpitoon: Mikä on kilttiä luonnolle? Mikä on puutarhassa seuraava oikea teko?
Jouduin tosissani pohtimaan tätä, kun vuohenkello alkoi vallata kylvettyjä niittyalueita. En tunnistanut keväällä sen sirkkalehtiä enkä pitänyt kukkia pahana, ennen kuin ne alkoivat tunkea joka paikkaan.
Entäpä elämänlanka, tai kuoleman kello, kuten puutarhatuttavani sitä nimittää? Sen pelottavat lonkerot ovat alkaneet saartaa puutarhan hoidettua osaa. Vanhan omenapuun oksa oli taipunut alas langan vetämänä. Valkoiset kukat hohtavat siellä täällä valmiina sylkemään miljardeja siemeniään ympäriinsä.
Mitä Baba Jaga tekisi? Ostaisiko hän rikkaruohomyrkkyä vai kävisikö toivottomaan manuaaliseen taisteluun niitä vastaan?
”Ajattelen puutarhassa Baba Jagaa, tunnen hänen silmänsä selässäni.”
Ostin kesäkirppikseltä kirjan, jossa kerrotaan kiehtovia kuvauksia kasvien selviytymiskeinoista. Orkideoista, jotka tekeytyvät raadoiksi. Tammista, jotka varoittavat toisiaan eläimistä. Sienten internetistä: maanalaisesta verkostosta, jolla ne yhdistyvät toisiinsa satojen kilometrien alueilla.
Luin myös 1800-luvulla julkaistun Panin puutarhan, jonka novelleissa pajut imevät haaksirikkoutuneiden sielun ja hakattu puu tekee kaatajastaan mielisairaan.
Mutta siinä vaiheessa, kun törmäsin netissä väitteeseen, että nurmikko itkee, kun sitä leikataan, pamautin koneen kannen kiinni.
Kädet mullassa ihminen kytkeytyy omaan historiaansa.
Suurin mystiikka on kasvussa. Miten ihmeellistä on, että kolme vuotta sitten kukkaruukkuun tunkemani tammenterho on nyt 70-senttinen pikku puu. Miten satavuotiaat omenapuut voivat vuosi toisensa jälkeen synnyttää tuhansia omenoita? Että ne kaupan hernepussin herneet sitten tosiaan tuottivat ämpärillisen palkoja!
Kädet mullassa ihminen kytkeytyy omaan historiaansa. Miten se meneekään? Maasta sinä olet tullut. Ehkä siksi koen välillä jotain tavoittamattoman syvää, ainakin silloin, kun en raivoa trimmerin akun lyhytkestoisuudesta.
Mutta syysiltaisin, kun katson puutarhaa kuistilta, tiukennan hieman villatakkia ylläni, sillä jokin puiden takana liikahtaa.
Anna Perho on valmentaja, toimittaja ja kolumnisti, joka kunnostaa 1800-luvun lopussa rakennetun talon puutarhaa Ypäjällä. Voit seurata projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.
