”Talo kyllä kertoo, mitä tarvitsee” – Anna Perho on elänyt remontin aikana todeksi ammattilaisen lausahduksen
Vintin remontointi pätevöittää termodynamiikan professoriksi, huomasi Meidän Talo -lehden kolumnisti Anna Perho. Tämä on kolumnisarjan 21. osa.
Puolitoista vuotta sitten vietin viikonlopun imuroiden ja pyyhkien keittiön seiniä. Lattian alle puhallettu ekoeriste kuorrutti koko köökin parin sentin paksuisella pölykerroksella, jota siistiessä tutustuin käsipelillä keittiön jokaiseen hirteen. Silloin tunsin myös vahvasti eläväni todeksi lauseen, jonka talon ulkohirsiä vaihtanut ammattilainen meille sanoi: talo kyllä kertoo, mitä se tarvitsee.
Seinähirret olivat hyvässä kunnossa. Pyyhin rätillä niiden käsin salvottua pintaa ja ajattelin, että jäljet ovat kuin pistekirjoitusta toiselta aikakaudelta.
Tunnelmallista hommaa. Mutta sitten huomasin yhden kattolankun olevan jännästi mutkalla. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja sen jälkeen en enää saanut hirsiltä rauhaa. Arvasin, vaikka en vielä tiennyt, että katosta on joskus tullut vettä läpi, ja hirret ovat saattaneet… lahota.
Alta paljastui se, minkä jo selkärangassani aavistinkin: osa kattolankuista oli niin lahoja, että niiden päälle olisi ollut vaarallista astua.
Sitten tosiasiat oli vain kohdattava. Asiantuntija kipusi välikatolle ja kertoi, että vintti pitää tyhjentää ja hirret tarkistaa.
Alkoi suuren luokan operaatio: vintistä imuroitiin kirjaimellisesti tonneittain jätettä. Sahanpurua, hiekkaa, sammalta, riepuja… Lopulta lattia oli puhdas, ja sen alta paljastui se, minkä jo selkärangassani aavistinkin: osa kattolankuista oli niin lahoja, että niiden päälle olisi ollut vaarallista astua.
Niinpä ”eristetään tämä äkkiä ennen talvea” -projekti muuttui välikaton totaalisaneeraukseksi.
Seuraavaksi työmaalta kilahti luuriin kuva, jossa kolmasosa katosta on purettu. Näky oli sinänsä upea, kun katto oli auki harjaan asti.
”Tehän voisitte laittaa siihen vaikka köynnöspuutarhan”, ehdotti joku liikaa Architectural Digestia lukenut someseuraaja.
”Ei, mutta me voisimme laittaa siihen uusia lankkuja, ja vähän hemmetin äkkiä”, vastasin.
Lankuttamisen jälkeen lattia suojattiin ilmansulkupaperilla. Paperin idea on estää vetoa samalla kun se kuitenkin läpäisee kosteutta. Koska alakerrassa on lämmin, mutta vintillä kylmä, on tärkeää, että eriste ehkäisee kosteuden syntymistä näiden rajapinnalle. (Olen siis nykyisin myös termodynamiikan professori).
Kun hyppelin hämärässä vintissä koolaukselta toiselle, huomasin, että aurinko tunkeutui muutamasta kohtaa kirkkaasti sisälle.
Paperoinnin jälkeen katolle lyötiin koolaukset. Niiden jäljiltä vintti näyttää kuin jättimäisiltä pianon koskettimilta. Koolausten päälle rakennetaan joskus lattia, ja sen päälle, katon lappeiden suojaan kajuuttasänkyjä, mutta sen aika on joskus myöhemmin (Lue: kun voitan raaputusarvasta miljoonan).
Kun kirjoitan tätä, odotamme autoa, joka tulee puhaltamaan vintin täyteen ekologista selluvillaa. Sen jälkeen kattoluukku suljetaan ja talvi saa tulla, sillä eristyksen eteen on nyt tehty suurin piirtein kaikki mikä voidaan.
Tai no. Kun hyppelin hämärässä vintissä koolaukselta toiselle, huomasin, että aurinko tunkeutui muutamasta kohtaa kirkkaasti sisälle. Miksi? No siksi, että muutama seinälaudoista on… lahonnut. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.
