Itse tehty omenavoi maistuu lapsuudelta ja ylpeydeltä – tänä syksynä minusta tuli hullu omenanainen
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässä pysähdyn aidosti kasvun ihmeen ääreen. Kaikki nämä tuhannet hedelmät, ilmaiseksi, tuosta vain, kirjoittaa Viherpihan kolumnisti Anna Perho.
Onko mitään kauniimpaa kuin vanha omenapuu? Omaan silmääni ei. Ikivanhojen puiden rungot ovat koristeellisia samaan tapaan kuin vanhojen jugend-talojen ornamentit. Oksien käyrät, rungon kohoumat ja puiden siluetti näyttävät upeilta jokaisena vuodenaikana.
Siksi minua hieman jännitti, kun talolla järjestettiin syyskuun alussa omenapuiden leikkauskurssi. Toki olin katsellut puita jo pidempään aprikoiden, että jotakin niille pitäisi tehdä. Pari puuta on jo haljennut ja alkanut viistää maata, josta ne silti sinnikkäästi puskevat hedelmää. Mutta enemmistö on pystyssä ja voimissaan. Kahden mahtavan kanelipuun väliin olen kiinnittänyt riippukeinun. Voiko mikään olla romanttisempaa?
Mutta mitäpä jos vanhukset eivät pidä siitä, että niiden oksistoja leikellään? Vaan kyllä ne pitävät. Puutarhaguruni Lea kertoi, miksi puita leikataan. Kukat ja omenat saavat valoa, kun risukoksi vuosikymmenien mittaan riehaantunutta oksistoa leikataan. Hedelmien paino ei revi puuta, kun leikkaamalla saadaan aikaan vahvoja ja tasapainoisia oksia.
Puut vaikuttivat siltä kuin olisivat juuri astuneet ulos raikkaasta suihkusta.
Ja tulokset näkyivät heti. Oli kuin puiden ympäristö olisi valaistu, sillä niin paljon aurinkoa lehvästön läpi pääsi niiden ympärille. Puut hengittivät. Ne vaikuttivat siltä kuin olisivat juuri astuneet ulos raikkaasta suihkusta.
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässä pysähdyn aidosti kasvun ihmeen ääreen. Kaikki nämä tuhannet hedelmät, ilmaiseksi, tuosta vain. Näistä saisi hilloja tai mehua kokonaiselle armeijalle. Muistelen mummilan vinttiä, jonka rappusilla oli iso omenalaatikko, hedelmät huolellisesti violetteihin silkkipapereihin arvonsa mukaan käärittyinä.
Ajattelen marketin kiiltäväksi vahattuja, tasakokoisia omenoita. Muovipusseihin pakattuja porkkanoita, lasipurkkien kuivattuja yrttejä. Tunnen sisäisen tarhurini heräävän: kaiken tuonhan voisi kasvattaa itse! Tarhuri ojentelee raajojaan juuri kuoriuduttuaan, ja ensi kesänä se aloittaa kasvattamisen, ihan varmasti.
Muistelen mummilan vinttiä, jonka rappusilla oli iso omenalaatikko, hedelmät huolellisesti violetteihin silkkipapereihin arvonsa mukaan käärittyinä.
Nyt kerään omenoita, jotka eivät lopu. Toivotan mielessäni kaikki seutukunnan villieläimet aterialle. En mitenkään ehdi tehdä kaikilla omenilla mitään hyödyllistä. Inhoan hävikkiä, ja nyt se tapahtuu silmieni edessä. Aargh!
Vien laatikoittain omenoita kivikaupunkiin. Annan niitä kirppiskauppiaalle ja ohikulkijoille, hullu omenanainen. Jotain saan säilöönkin, kun keitän isoja purkillisia omenavoita. Se maistuu lapsuudelta ja ylpeydeltä: näin hyvää, omasta puusta!
Illalla leikatut puut rummuttavat kiitosta pudotellen kypsiä hedelmiä pehmeään maahan. Tumps. Tumpstumpstumps. Nyökkään niille: kiitos, kaunottaret.
Anna Perho on valmentaja, toimittaja ja kolumnisti, joka kunnostaa 1800-luvun lopussa rakennetun talon puutarhaa Ypäjällä. Voit seurata projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.
