Jos jouluun liittyy surua, onko se pilalla? Suvun vanhaan hirsitaloon rakentui joulumaailma, mutta mikään ei ollut enää entisellään
Rakkaus jouluun sai kolauksen, kun Anna Brotkinin kun isoisä kuoli yllättäen juuri ennen vuoden huipennusta. ”Siitä lähtien mikään ei ollut enää entisellään. Joulu tuntui olevan lopullisesti pilalla”, hän kirjoittaa kolumnissaan.
Olin teini-ikäiseksi asti jouluihminen. Ja siis tarkoitan Jouluihminen mahdollisimman isolla alkukirjaimella. Jouluihmisten Jouluihminen.
Perustin 9-vuotiaana ensimmäisen jouluaiheisen yritykseni. Bisnesidea oli simppeli: rakastin joululahjojen paketointia niin paljon, että puolipakotin perheeni, sukulaiseni ja naapurini tuomaan joululahjansa puotiini paketoitaviksi. Pakettien päälle askartelin erilaisia havu-, samettinauha- ja käpykoristeita sekä kruunasin komeudet itsetehdyillä pakettikorteilla.
Ahkerimpina vuosina tein kääreetkin itse painamalla perunaleimasimella kuvioita käsin tekemilleni papereille.
”Vietimme vuoden kohokohtaa sukuni vanhassa hirsitalossa, jonne rakentui vuosittain oikea joulumaailma. ”
Askartelin höyhenisiä joulukoristeita, paperimassaenkeleitä, silkkipaperilumihiutaleita ja spektaakkelimaisia joulukortteja ja myin niitä äitini työkavereille. Kävin joulumyyjäisissä myyntipöytäni ja käyntikorttieni kanssa.
Leivoin, tein kransseja. Kuivatin appelsiiniviipaleita ja omaa glögimaustesekoitusta. Hamstrasin jouluteemaisia sisustuslehtiä ja -kirjoja ja etsin jatkuvasti uutta jouluinspiraatiota, väriyhdistelmiä ja askartelutekniikoita.
Vietimme vuoden kohokohtaa sukuni vanhassa hirsitalossa, jonne rakentui vuosittain oikea joulumaailma. Riisipuuroa sodan yli selvinneiltä perintölautasilta, joulukuusi omasta metsästä ja sen oksilla 1950-lukulaiset lippuviirit, pellavaiset joulupöytäliinat, himmelit, jouluastiasto ja itse tehdyt jäälyhdyt.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Koko tupa hohkasi maagista joulutunnelmaa monta viikkoa, ja minä kylvin onnellisena joulun perinteissä.
”En enää halunnut panostaa, odottaa, touhuta. En selannut lehtiä tai miettinyt lahjoja, en todellakaan askarrellut mitään itse.”
Innostukseni loppui kuin seinään teini-iässä, kun isoisäni yllättäen kuoli juuri ennen vuoden huipennusta. Siitä lähtien mikään ei ollut enää entisellään. Joulu tuntui olevan lopullisesti pilalla.
Tuntui väärältä juhlia, ja mikään ei enää tuntunut samalta. Olimme viettäneet jouluja aina yhdessä, joten jokin lapsuuden maagisessa joulussa meni yhtäkkiä sijoiltaan, enkä osannut korjata sitä.
Isoisän kuolemaa seurasi monta vuotta vähän flegmaattisia, välinpitämättömiä ihan sama -jouluja. En totaalikieltäytynyt viettämästä joulua, mutta sen merkitys muuttui.
En enää halunnut panostaa, odottaa, touhuta. En selannut lehtiä tai miettinyt lahjoja, en todellakaan askarrellut mitään itse. Annoin joulun tulla sen suurempaa numeroa tekemättä ja olin huojentunut aina, kun se oli ohi.
Välillä vietin jouluja ulkomailla. Parikymppisenä pakenin sitä ystäväni luo Australian Tasmaniaan asti. Jouluaattoiltana muistan tuijottaneeni Intian valtamerta uikkari päällä pizzapala kädessä ja tajunneeni, että tämän kauemmas suomalaista joulua en pääse maantieteellisesti koskaan.
”Joulusuhteeni alkoi elpyä, kun tajusin, että jouluun mahtuu myös surua.”
Mutta jossain vaiheessa suhteeni jouluun taas muuttui. Tajusin, ettei joulu ole pilalla. Se on vain erilainen.
Joulusuhteeni alkoi elpyä, kun ymmärsin yhden asian: jouluun mahtuu myös surua. Ei tarvitse valita täydellisen idyllijoulun ja pilaantuneen tyhmäjoulun väliltä, vaan voin ottaa vastaan molemmat. Voin hyväksyä, että kuolema ja suru kuuluvat elämään, myös jouluun.
Ehkä oivallus tekee joulusta lapsuuden jouluhössötystä syvemmän kokemuksen. Siinä ei ole enää pelkkää riemua, iloa ja valoa, vaan noiden rinnalla myös kaipausta, varjoja ja surua. Niilläkin on oikeus joulunviettoon.
