En ikinä muuttaisi pois asuinalueeltani! Ajatukseni muuttui, kun ymmärsin, että kodissa on kyse muusta kuin osoitteesta
Asuntonäytössä Anna Brotkinille kävi kuten joskus käy: hän ihastui ja vähän rakastuikin. ”Olin sitä mieltä, että asunto on totta kai ihana, mutta enhän minä missään nimessä voi muuttaa”, hän kirjoittaa kolumnissaan.
Aloimme pohtia puolisoni kanssa pohtia muuttamista. Ihana asunto tuli vastaan sattumalta ja menimme katsomaan sitä puolivitsillä. Kävi kuten joskus käy: ihastuimme, vähän vaivihkaa ehkä rakastuimmekin. Asunto jäi kummittelemaan takaraivoon ja aiheutti kysymyksen: Mitä jos sittenkin? Pitäisikö muuttaa?
En ollut ajatellut muuttamista vuosikausiin, joten uusi ajatus tuli ihan puskista. Ensireaktioni voimakkuus yllätti minut itsenikin. Olin sitä mieltä, että asunto on totta kai ihana, mutta enhän minä missään nimessä voi muuttaa.
Syy torjuvaan reaktiooni oli yksinkertainen: asunto sijaitsi eri kaupunginosassa kuin nyt asun. Ei siis toisessa kaupungissa, ei maaseudulla tai satojen kilometrien päässä, vaan toisessa kaupunginosassa Helsingissä. Pelkkä ajatuskin alueen vaihtamisesta kipristi aivoni siilipuolustukseen. Muuttaminen ei tule kysymykseenkään.
Reaktiotani tarkasteltuani tajusin, että toisin kuin ehkä luulin, en ole kovin kokeilunhaluinen. Tykkään asettua aloilleni, kotiutua, pesiytyä, ja juurtua paikalleni. Tutustua naapureihin, luoda suhteita, törmätä kadulla tuttuihin, ja tuntea jokaisen kulman ja lähiravintolan tarjoilijan.
Syy muuttovastarintaani on varmasti se, että teen luovaa työtä, jossa työyhteisöt, työn sisältö, fiktiiviset maisemat, ihmiset ja ongelmat vaihtuvat jatkuvasti. Siksi minun täytyy sopeutua uusiin asioihin koko ajan. Aivoni pysyvät elossa, kun hypin fiktiivisestä maailmasta toiseen, ja työpäivät ovat kaikki erilaisia. Sen vastapainona haluan katsoa vuosikausia samaa valoläikkää keittiöni seinässä, tietää, mihin aurinko laskee ja mikä valo olohuoneessa vallitsee minäkin vuoden- ja vuorokaudenaikana.
Kiinnyn paikkoihin ja alan rakastaa niitä kuin hyviä ystäviäni, ja kukapa nyt hyvästä ystävästään haluaisi luopua.
Kiinnyn paikkoihin ja alan rakastaa niitä kuin hyviä ystäviäni, ja kukapa nyt hyvästä ystävästään haluaisi luopua. Kotini on ystäväni, enkä halua muuttaa.
Luulin jo olevani varma päätöksestä, mutta silti öisin mielessä kaihersi kysymys: pitäisikö silti?
Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, joille asuinalueen, kaupungin tai jopa maan tai maanosan vaihtaminen on paljon yksinkertaisempaa. He näkevät mahdollisuuksia ja innostuvat uudesta, haluavat kokeilla ja testata, miltä uusi elämä tuntuisi. Heille asuinpaikka on joustava konsepti, asia, jota voi vaihtaa aina, jos siltä tuntuu. Se merkitsee virkistävää vaihtelua, ei kurkkua kuristavaa pelkoa siitä, että koko elämä ja minuus hajoavat palasiksi.
Sillä siitä pohjimmiltaan oli kyse, identiteetistä. Minulle asuinpaikka on enemmän kuin pelkkä osoite. Sen avulla tajuan, millaista elämää haluan elää ja mihin yhteisöön kiinnityn. Kodin myötä ymmärrän kuka olen. Ei ole yhdentekevää missä asun, sillä ei ole yhdentekevää, kuka olen. Nämä asiat kulkevat aivoissani käsi kädessä, ja asuinpaikkaa vaihtamalla vaihtaisin identiteettiä.
Identiteettioivalluksen myötä tajusin, että ehkä asunto jäi pyörimään alitajuntaani, koska mieleni näki myös mahdollisuuksia tässä uudessa identiteetissä.
Ehkä haluaisinkin vähän muuttua. Ehkä voisinkin muuttaa. Muutos on aina pelottavaa, oli muutos hyvästä tai pahasta. Mutta jos ajatus muutoksesta pelkäämisen lisäksi kutkuttaa, siinä luultavasti on jotakin oikeaa, tai ainakin mahdollisuus siihen.
Päätin siis uskaltaa.
