Ostin huutokaupasta vahingossa – miksi käytin monta sataa euroa hölmöön esineeseen, josta en edes pidä?
Anna Brotkin metsästi huutokaupasta Nanny Stillin kaunista lasiesinettä, kunnes teki vahinkohuudon. Ajan kuluessa ärtymyksen tilalle tuli hyväksyntä, hän kirjoittaa.
Viitisen vuotta sitten oli jännittävät paikat. Istuin kotona läppärini ääressä, ja ruudulla käynnissä oli Helanderin huutokauppa. Olin iskenyt silmäni kauniiseen Nanny Stillin lasiesineeseen, josta haaveilin. Esine oli tulossa seuraavaksi huutovuoroon.
Ennen sitä kaupan oli Oiva Toikan lasiesine, mustavalkoinen pyöreämahainen pingviini. Miksi suomalaiset rakastavat näitä lasilintuja niin paljon, naurahdin vieressäni istuvalle puolisolleni. Joka kodissa on samanlaisia. Kuka tällaisen haluaa? En minä ainakaan!
Yritin heilauttaa läppärin kursoria sivuun, kun se tapahtui. Painoin vahingossa huuto-nappia ja tein tarjouksen. Tajusin mokani saman tien, mutta oli jo liian myöhäistä: sekunnit kuluivat loppuun, kukaan ei tehnyt korkeampaa tarjousta ja pingviinin huutoaika päättyi.
Toisin sanoen ostin huutokaupasta 227 euron lasisen pingviinin, jota en olisi todellakaan halunnut.
”Kotona piilotin sen rangaistukseksi kirjahyllyn päälle nurkkaan häpeämään.”
Yritin totta kai perua kaupan, mutta se ei ollut huutokaupan sen hetkisten sääntöjen mukaan mahdollista. Helanderilta ehdotettiin, että voin yrittää myydä pingviinin myöhemmin eteenpäin, mutta ensin minun oli lunastettava se. Alun perin haluamani Nanny Stillin esine jäi tietenkin ostamatta, sillä pingviinisähellyksessä sen huuto ehti mennä minulta sivu suun.
Maksoin siis kiltisti rahat, sätin itseäni sähläämisestä ja hain typerän pingviinin vastahakoisesti kotiin. Kotona piilotin sen rangaistukseksi kirjahyllyn päälle nurkkaan häpeämään.
Vuosia kului, ja aloin kiintyä pingviiniin. En tiedä kiinnyinkö ensin itse esineeseen vai tarinaan mokastani. Alkoi tuntua väärältä ajatukselta myydä sitä pois.
Aloin ajatella, että pingviini opettaa minulle nöyryyttä ja muistuttaa typeryydestäni päivittäin. Se on mielestäni ihan hyvä opetus: ei pääse ylpistymään, kun muistaa vajavaisuutensa.
Pingviini on sittemmin vaihtanut monta kertaa paikkaa kodissani: se on seissyt ylpeänä olohuoneen paraatipaikalla, oman pienen hyllyn päällä. Välillä se menee lomailemaan viherkasvien suojiin, välillä päästän sen muiden lasinesineiden joukkoon.
”Mutta tunne se on sekin: raivo, viha tai ärtymys. Kaikki niistä on parempia kuin yhdentekevyys.”
En usko konmari-ajatukseen siitä, että meidän pitäisi säilyttää kodissamme vain tavaroita, jotka tuovat meille iloa. Pingviini ei aluksi tuonut minulle mitään iloa vaan päinvastoin ärsytystä ja raivoa. Miksi käytin tähän monta sataa euroa, hölmöön esineeseen, josta en edes pidä?
Mutta tunne se on sekin: raivo, viha tai ärtymys. Kaikki niistä on parempia kuin yhdentekevyys. Vahingossa ostamani pingviini ei ole yhdentekevä, vaan se kantaa tarinaa yhdestä väärästä painalluksesta, sitä seuraavasta häpeästä ja rahan menetyksestä, ja sen jälkeen syntyneestä sovinnonteosta, yhteisymmärryksestä, nöyryydestä ja lopulta jopa rakkaudesta.
Olen oppinut rakastamaan pingviiniäni, jota en alun perin olisi halunnut kotiini ollenkaan. Suhteemme ei ehkä syntynyt ilosta, mutta se muuttui sellaiseksi.
Nykyään esittelen pingviiniä ylpeänä. Se ei ole pelkkä esine vaan se opetti minulle jotain arvokasta elämästä.
