"Muutimme Suomeen, kun olin 10-vuotias. Siitä lähtien yritin sulautua joukkoon. En olisi voinut onnistua. Olin se köyhä poika, jolla ei ollut varaa nappiverkkareihin. Vasta armeijassa koin olevani osa yhteisöä. Kaikki aloittivat siellä samalta viivalta. Tuli illuusio, että ehkä armeija olisi sitä, mitä haluaisin tehdä isona. Vanhempani vastustivat ajatusta, mistä tuli riitoja. Päädyin kauppakorkeakouluun ja urapäivillä tapasin konsultteja. Halusin olla kuin he, kravatti päällä joka päivä. Mutta sekään ei ollut juttuni.
Minulla oli aiemmin monta roolia, kotona, koulussa ja töissä. Se vei paljon energiaa. Oli käännekohta huomata, että menestyneet ihmiset tekevät sitä, missä he ovat hyviä. Minä olin hyvä saamaan ihmiset nauramaan.
Astuin 23-vuotiaana ensimmäiselle stand up -keikalleni armeijan maastolippiksessä ja punaisessa paidassa. Aloitin sanomalla: ’Kuka vittu tilaa pitsan tänne?’ Hetken yleisö luuli minua pitsakuskiksi ja sitten repesi nauramaan. Olin lavalla aluksi enemmän hassuttelija, joka haki hyväksyntää. Vähitellen tajusin, että mitä enemmän olin oma itseni, sitä enemmän ihmiset tykkäsivät. Pystyin puhumaan ihmisoikeuksista ja silti olemaan hauska.
Olen aina yrittänyt miellyttää vanhempiani. Olen kokenut olevani sen heille velkaa, sillä he ovat muuttaneet minun ja veljeni takia toiseen maahan. On välillä raakaa olla oma itsensä: se on kuin kulkisi nakuna kadulla. Mielenrauha tulee siitä, ettei tee mitään, mitä katuu. Kun olen alkanut olla enemmän aito Ali, muistot ovat avautuneet, myös ne kiperät. Silti olen onnellisempi. Voin olla sama tyyppi radiossa, lavalla ja kotona lasten kanssa.”
Ali Jahangirin elämänohje
Juttu on julkaistu Kotivinkissä syksyllä 2015.
