Vanha hevostalli, Ajurien talli, on päässyt vihdoin täyteen laukkaansa ainutlaatuisena asuintalona Helsingin Punavuoressa. Se oli vuonna 1906 taloyhtiönsä sisäpihalle valmistuessaankin erikoisuus, sillä Suomessa ei tunnettu vielä tiettävästi toista monikerroksista tallia, jossa hevoset olisivat kulkeneet ramppeja pitkin.

Rakennusmestari Kalle Lappalaisen piirtämässä kolmikerroksisessa rakennuksessa asui 52 hevosta. Ajurit, aikansa kuljetusalan ammattilaiset, säilyttivät hevoskärryjään pohjakerroksessa. Yli sata vuotta myöhemmin sinne syntyi yksitasoisia asuntoja, joissa entiset hallinovet korvattiin teräslasiovilla. Pilttuut sijaitsivat toisessa kerroksessa ja ylimmässä tasossa oli heinävarasto. Tämä entisajan ratkaisu vaihtui nykyaikaisiin kaksikerroksisiin asuntoihin.

Ajurien hevoset talutettiin pois 60 vuotta sitten, tiettävästi viimeisimpänä ori Pekko. Siitä asti tiilirakennus oli kylmänä varastona viime vuosiin asti. Elo oli paikoin värikästä, 80-luvulla tallista paljastui jopa huumekätkö.

Ajurien Talli pelastui viime hetkellä. Kolmen vuoden peruskorjaus pahoin rapistuneessa talossa, jossa suojelu ulottuu aina sisäpintoihin ja säilyneeseen irtaimistoon, oli valtaisa urakka. Vaikeaksi sen teki museaalisten arvojen sovittaminen asuntomääräyksiin ja nykyajan asumisen puitteisiin. Reilun parin tuhannen neliön kokonaispinta-alasta noin puolet muuttui huoneistoiksi. Noin 40–90 neliön suuruisia asuntoja on 18, ja kukin on omanlaisensa.

Pääsuunnittelija, Avarrus Arkkitehtien Pauli Siposelle projekti oli toiveiden täyttymys. Vastaavaa alkuperäistä 1900-luvun alun tilaa ei kovin usein ravaa vastaan, eikä lopputuloksesta voi olla kuin ylpeä. Tärkeä lähtökohta oli, että viranomaiset yrittivät kaikkensa, että suojellun tallin muutos asuin­taloksi onnistuu.

– Lähdimme viranomaisten kanssa yhdessä ruotimaan, mistä asetuksista pitää hakea poikkeamaa, jotta projekti oli ylipäätään mahdollista toteuttaa. Ainoastaan poistumistien turvallisuudesta ei voinut poiketa, Pauli kertoo.

Hän tunsi talon jo entuudestaan, sillä se oli kohteena parinkymmentä vuotta sitten Teknillisen korkeakoulun korjausrakentamisen kurssilla. Tuolloin sinne piti tulla toimistoja.

Paulin mukaan talli oli saanut rakenteisiinsa niin mittavia halkeamia, että oli oikeastaan talvesta kiinni, olisiko se sortunut. Onneksi talli oli rakennettu kalliolle, eikä ollut alkanut painua.

Varsinkin hevospilttuiden katto- ja lattiapalkeissa oli merkittäviä korroosiovaurioita ja betonihalkeamia. Haasteet alkoivatkin siitä, että rakenteet saatiin pysymään pystyssä, suorassa ja vahvistettua. Tiili ulkopintamateriaalina on kuitenkin kestävä ja kosteutta tasaava.

Kun taloyhtiö haki vuosia aiemmin purkulupaa, Museovirasto suojeli sen historiallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokkaana rakennuksena. Käyttötarkoitus kaavoittui asumiseen.

Rakennuttajaksi ryhtynyt Helsingin Top 41 -yritys summaa, että nykyiseen pisteeseen päästiin noin seitsemässätoista vuodessa. Kaavan valmistuminen ja asioista sopuun pääseminen naapuritaloyhtiöidenkin kanssa kesti.

Ennen peruskorjausta aulassa tuoksahti niin virtsa kuin hevoset. Seinien peitteenä oli graffititägejä.

– Kun vaikeuskerroin oli mikä oli, ei ole montaa tekijää, jotka pystyivät näkemään lopputuloksen valmiina ja ymmärsivät, mitä tehdään. Eräs toimija näki vain kaoottisen tilan, Pauli sanoo.

Talon toisessa pääsisäänkäynnissä autenttisuus astuu esille, kun kaksikerroksiseen keskus­aulaan noustaan yhä kaarevaa hevosramppia. Se on koottu toisesta rampista ja vuoden 1956 kattolaudoista, jolloin suojeltu vesikatto oli uusittu edellisen kerran.

Erityisesti aulassa tavoittaa vanhan hevostallin tunnelmaa. Pilttuiden ovista leijuu yhä hento tervan ja pellavaöljystä valmistetun vernissan tuoksu. Erittäin tarkoin suojeltu aula puurakenteineen on entisöity yksityiskohtaisesti. Jotta se oli mahdollista ja kaksikerroksisille asunnoille saatiin sieltä poistumistie, taloon asennettiin automaattinen sammutusjärjestelmä.

Yksityiskohtia on puntaroitu ruuvinkantaan asti yhteistyössä rakennuttajan, suunnittelijoiden ja Helsingin kaupunginmuseon kanssa. Seinille on etsitty alkuperäistä kalkkimaalin sävyä koemaalauksilla. Pilttuun ovetkin on numeroitu ja yksittäin kuntokartoitettu. Jotta ne voitiin jättää paikoilleen, uudet kerrostaso-ovet avautuvat poikkeuksellisesti sisäänpäin.

Puhdistetulle, kestävälle patinalle on paikkansa. Kovin monessa kotitalossa ei komeile kavionjälkiä.

Siksi vanha lattia on ainoastaan pesty, käsitelty silikaatilla ja vahvistettu alhaalta painevalulla. Asuntojen lattiat on uusittu käyttöturvallisuuden ja nykyvaatimusten nimissä.

Ajalleen harvinaista ovat betoniset välipohjat, sillä betoni sai Suomessa jalansijaa vasta 1900-luvulla. Valut on tehty aikoinaan sullobetonilla eli puumuoteilla ilman raudoitusta. Todennäköisesti hevoset auttoivat painollaan tallinsa betonivälipohjien tiivistämisessä.

– Me olemme vain yksi sivuhaara rakennuksen jatkumossa. Tärkeintä on, että rakennus säilyy ja voidaan tarvittaessa aikojen saatossa muuttaa vielä johonkin muuhun käyttötarkoitukseen. Tämä ei ole välttämättä junan pääteasema, Pauli kiteyttää.

Takavuosien Punavuoresta oli matkaa nykyiseksi trendikkääksi arvoalueeksi. Ajurien Tallin taloyhtiön hallituksen jäsen Lars Lindqvist oli kymmenvuotias, kun talli tyhjeni ajurien hevosista. Hän ikuistui kuvaankin, jossa viimeisen ajurin tarvikkeita myytiin huutokaupassa. Sama ajuri ehti vielä osallistua taloyhtiön 100-vuotisjuhliinkin.

Lars muistelee, että myöhemminkin tallissa majoittui välillä hevosia ja Linnanmäellä ilahduttaneita aasejakin. Pihan perällä oli ulkohuusseja ja kissankokoisia rottia vilisi. Lapsilaumaa kiinnosti niin läheisen sekatavarakaupan penninkarkit kuin sisäpihan tallin hevosetkin. Mutta ajurit hätistelivät lapsia muualle leikkimään.

– Mieleeni on jäänyt muistikuva kovaäänisestä ajurista, joka aina talon ohi ajaessaan huusi, että perunaa. Siinä sitten ihmiset riensivät ostamaan niitä koppaan tai muuhun astiaan, Lars kertoo.

Jossain vaiheessa talleilla on kuvattu otoksia vanhoihin Suomi-Filmeihin. Kerran paikan päällä nähtiin näyttelijä Tarja-Tuulikki Tarsala.

Tallin tyhjennys oli aikamoinen urakka, vuosikymmenien aikoina jääneestä sekalaisesta tavarasta täyttyi kahdeksan lavallista. Joukosta löytyi vaikka mitä, myös kiekkoja, joilla on ilmeisesti kisattu vuoden 1952 Helsingin olympialaisissa.

Myöhemmin talon historia jatkui Savon sydämestä. Kuopiosta muuttanut Riina Suomalainen etsi puolisonsa Roopen kanssa pääkaupungista persoonallista ja sielukasta kotia, mutta nykyisen kaksion kaltaista erikoisuutta he eivät osanneet odottaa löytävänsä.

Vanha hevostalli kuulosti välittömästi jännältä vaihtoehdolta. Ei vähiten siksi, että hevoset ovat olleet Riinalle lapsuudesta asti rakkaita. Lapsuudenperheessä hevosia on ollut aina. Vaikka oma ratsastusharrastus on hiipunut, hänen äitinsä kilpailee yhä lännenratsastuksessa Suomen mestaruuksista.

– Aluksi olin vähän hämmentynyt, että olisiko tämä liiankin erikoinen koti, Riina naurahtaa.

Kuvista huolimatta käynti paikan päällä yllätti; talo näytti todellakin yhä tallilta eikä vain ratsastanut mielikuvilla. Aulan ja pilttuun ovet ensi kertaa nähdessään Riinasta tuntui kuin olisi astunut ajassa sata vuotta taaksepäin.

Riina ja Roope ihastuivat välittömästi kaksitasoisessa kaksiossaan alakerran leveään alkuperäiseen tiiliseinään. Leveät ikkunalaudat tulevat hyvällä kakkossijalla.

Heidän kerrostaso-ovensa edessä pilttuun ovi on yleensä aina auki seinustalle. Vähän totuttelemista on ollut, että ovi aukeaa sisälle päin, eikä varsinaista eteistä ole.

Kun Riina ja Roope muuttivat puolisen vuotta sitten taloon, yllättävän moni ystävä tiesi rakennuksen. Usein keskustelut päätyvätkin jossain vaiheessa talon historiaan. Yllättävää ei ole, että vieraat haluavat kuvata aulassa. Vaikka kotitalo onkin monella mittapuulla erikoinen, siihen on alkanut tottua.

– Moni yllättyy, että asunnoissa on aivan eri tunnelma kuin aulassa. Täällä yhdistyy hienosti vanha ja moderni, Riina kertoo.

Aivar Kolkilla on poikkeuksellisen vahva tunneside kotitaloonsa. Hän muutti taloon ensimmäisenä, mutta työskenteli sitä ennen kohteessa projektipäällikkönä. Pitkän linjan ammattilaiselle Ajurien tallin muutos asuintaloksi oli uran haastavimpia.

– Voisi kuvailla, että tämä oli omanlaisensa Apollo 11. Jos mahdollista, tyytyväisyyden pilke silmäkulmassa oli tavallista suurempi, kun tämä projekti oli valmis, Alvar sanoo.

Rakennus tarvitsi kauttaaltaan vahvistamista. Vanhaa välipohjaa ankkuroitiin kiinni uuteen. Heinäparven lattiaa tuettiin myös varmuuden maksimoimiseksi teräspalkeilla. Uusi vesikatto korottui lämpöeristekerroksen verran.

Vanhassa hevostallissa asuminen ei tunnu Aivarista oudolta, vaan kiehtovalta. Historian harrastaja muistuttaa, että hevoset ovat kautta aikojen olleet tärkeitä ja läheisiä ihmisille.

Kodin tunnelmointi alkaa usein jo kotimatkalla kaupunginosasta ja omalta sisäpihalta. Vanha rakennus herättää nostalgiaa. Aivar kulkee kaksioonsa aina toisen aulan uusia portaita, sillä hän kunnioittaa toisen päädyn hevosrampin vanhaa puuta niin, ettei halua kuluttaa sitä.