Talo paloi joulun aikaan. Tuli pääsi irti kissan kaatamasta kynttilästä. Naapuruston lapset itkivät: ”Missä nyt jouluna syödään?”

Talon omistajalla, liikemies Victor Forseliuksella oli ollut tapana viettää joulua Pelto-Laurilassa Huittisissa. Hän kutsui kaikki alustalaiset perheineen jouluaterialle. Väkeä kertyi toistasataa. Forselius toi Turusta appelsiineja, herkkujen herkkua. Hän piti lapsista, vaikka omia hänellä ei ollut.

Eipä aikaakaan, kun hän alkoi rakennuttaa tuhoutuneen talonsa tilalle uutta, entistä ehompaa. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1898. Huvilaa pystyttivät huittislaiset rakennusmiehet ja, perimätiedon mukaan piirustusten virkaa teki ranskalainen postikortti. Forseliuksella oli vahva visio ranskalaistyyppisestä, elegantista ja koristeellisesta kaksikerroksisesta puutalosta Pelto-Laurilan peltojen keskellä.

Koska piirustuksia ei ollut, talopäätyjen ristikkokoristelut tehtiin valmiiksi ja sitten katsottiin kauempaa, miltä näytti. Joskus näky ei tyydyttänyt, ja sitten purettiin ja rakennettiin uudemman kerran.

Yrityksen ja erehdyksen taktiikalla tehty 650-neliöinen talo valmistui kahdessa vuodessa eli vuonna 1900. Pihalla säilynyt pakarintupa on ilmeisesti jopa 1700-luvulta ja hirsinen navetta 1880-luvulta.

Optikko Anna Mariasik työntää uutta pökköä kakluuniin. Puupellettikattilalla lämpiävä uusi koti on miellyttävän lämmin kylmänä talvipäivänä, mutta kakluunia poltetaan tunnelman vuoksi ja sen takia, että ilmanvaihto pysyy kunnossa.

Suuressa talossa on valinnanvaraa, mitä kakluunia kulloinkin poltetaan. Toimivia tulisijoja on kaikkiaan yhdeksän. Kahdeksan kakluunia ovat alkuperäisiä. Ne kuuluvat satsiin, jonka Victor Forselius tuotti Italiasta Suomeen.

Anna Mariasikista tuli Forseliuksen talon uusi emäntä viime kesänä.

– Ei minua tämän talon valtava koko hirvittänyt – tämähän on just ihana! Anna nauraa.

Jos Forselius nyt astelisi ovesta sisään, Anna kiittäisi häntä ihanasta talosta.

– Minä yritän nyt parhaani mukaan pelastaa tätä. Jos ei muuta, niin ainakin tässä talossa on taas elämää.

Vilskettä todella riittää. Annan kolme lasta, Jan, 7, Aniela, 5, ja Senja, 3, hyppivät sohvalla, penkovat jääkaapista kinkkua, työntävät toisiaan kärryissä ja juoksevat ympyrää hallimaisessa olohuoneessa. Tyyne-koira on pantu pihalle rauhoittumaan.

Mariasik on optikkoalan yrittäjä, ja hän tekee usein kuusipäiväistä työviikkoa.

– Työpävän jälkeen on niin ihana tulla kotiin, vaikka täällä onkin kauhea kaaos. Laitan tulet takkaan, huoahdan ja sitten aloitan toisen työpäivän talon ja lasten parissa.

Anna Mariasik päivittelee olevansa ”kaheli, joka hankki 120-vuotiaan rämän kartanon ja yrittää nyt selvitä hengissä sen kanssa”. Anna ei tiedä, mistä tulee sanonta hullusta miehestä Huittisissa, mutta hän epäilee olevansa tämän feminiininen vastine.

Kun perhe muutti taloon syksyllä, mukana oli puoliso. Enää ei ole.

– Ero hidastaa remonttia. Ystävät ovat onneksi auttaneet ja auttavat jatkossakin.

Remontoitavaa on ”vain” 360 neliötä, vaikka huvilassa on melkein kaksinkertainen määrä neliöitä. Edelliset asukkaat aloittivat talon remontin muutamista yläkerran tyhjillään olevista makuuhuoneista, joten ne ovat siistissä kunnossa. Anna ja lapset asettuivat kuitenkin alakertaan. Siellä on keittö, olohuone, makuuhuone ja aula. Mutta mitä ihmettä nelihenkinen perhe tekee näin valtavalla määrällä neliöitä?

– Suuri suunnitelmani on, että talo alkaisi myös tuottaa eikä olisi vain loputon rahareikä. Unelmani on alkaa tarjota majoitus- ja kokoustiloja. Näen täällä myös joogaretriittejä ynnä muita hyvinvointileirejä. Iso sali sopisi mitä erilaisimpien juhlien näyttämöksi, Anna visioi.

Juhlien näyttämönä Forseliuksen talo olisikin luontevassa käytössä. Victor Forselius ei nimittäin asunut talossaan ympärivuotisesti, vaan rakennutti sen edustuskäyttöön. Tiettävästi hänen tarkoituksenaan oli vetäytyä tilalle viettämään vanhuudenpäiviä, mutta hän kuoli 66-vuotiaana vain viisi vuotta talon valmistumisen jälkeen.

Victor Forselius oli aktiivinen ja ilmeisen tiedonjanoinen mies, joka opetteli uusia asioita läpi elämänsä. Hän toimi muun muassa pankinjohtajana, valtiopäivämiehenä ja kauppakoulun johtajana. Forselius perusti Turkuun Suomen ensimmäisen maanviljelystarvike- ja konekaupan vuonna 1868. Hän kehitti siipikarjantuotantoa ja julkaisi Siipikarjanhoidon Ystävät -seuran lehteä.

Forselius oli mahdollisesti Suomen ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä autonomistaja. Hänen Benz Velo Comfortablensa saapui maahan Lyypekistä samana vuonna kuin Huittisten huvila valmistui. On siinä ollut kyläläisillä ihmettelemistä, kun automobiili puksutti äänekkäästi maalaistalon pihaan. Nyt pihalla on Anna Mariasikin moderni auto, jolla hän huristelee tekemään kiertävän optikon hommia eri paikkakunnille.

Huvila on satumaisen kaunis, vaikka julkisivun maali on rapissut, verannan ikkunat ja niiden puitteet sekä monet taidokkaat koristeleikkaukset odottavat kiihkeästi korjausta ja ulkoseinää on paikkailtu parista kohtaa tuoreella laudoituksella. Alakerran yhden huoneen nurkka oli saanut jossain vaiheessa kosteutta ja lähtenyt lahoamaan, samoin pätkä salin seinää. Nyt ulkoseinää on vaihdettu uuteen kuin osia palapeliin.

– Taloa ei varsinaisesti tutkittu ennen kauppoja. Suomen Rakennuskonservointi -yritys totesi sen yllättävän hyväksi, kun kävi katsomassa taloa jälkeenpäin.

Muita, vähemmän kiireellisiä korjauksia Anna on jo aikatauluttanut seuraaville vuosikymmenille. Rahaa vievin projekti on vesikaton uusiminen, joka täytyy tehdä muutaman vuoden kuluessa. Valtavan huvilan katto on pellittäjille vaativa urakka monine harjoineen ja piippuineen.

Annalla on ollut alusta saakka apuna uskottu ammattimies. Esa Laine remontoi muun muassa keittiön uuden lankkulattian ja asensi sinne 50-luvun mintunvihreän kaapiston, jonka Anna löysi nettikirpputorilta 200 eurolla. Lattiapuut haettiin Somerolta, ne ovat navetan vanhat lattialankut. Laine avasi lattian, purki rossipohjan vanhat eristeet ja laittoi tilalle uutta ekovillaa. Annan lapset muistavat keittöremonttiviikot aikana, jolloin he pääsivät hampurilaisravintolaan joka päivä.

Taisto-pappa on auttanut myös paljon. Ja tekee Anna itsekin kaikkea, mihin kykenee.

– Minulla ei ollut ennen tänne muuttoa minkäänlaista remonttikokemusta. Mutta olen hyvä etsimään tietoa ja opiskelemaan. Työ on opettanut tekijäänsä. Panu Kailan perinnerakentamisen kirjat ovat raamattujani.

Annan salainen haave onkin, että talotohtori Kaila tulisi joskus katsomaan Forseliuksen taloa.

Talo on Museoviraston suojelukohde. Huvila sijaitsee valtakunnallisesti arvokkaassa rakennetussa kulttuuriympäristössä.

– Talon ulkonäköä tai rakenteita ei saa muuttaa ilman Museoviraston suostumusta. Sisätiloja ei ole suojeltu, eli niille saa tehdä lähes mitä lystää, Anna kertoo.

Jokaisesta julkisivuun vaikuttavasta remontista pitää tehdä tarkka suunnitelma, josta selviää muun muassa työn tekijä ja kustannusarvio. Työt saa aloittaa vasta, kun virasto on hyväksynyt sunnitelmat. Museovirasto voi myös avustaa remontteja.

Remonttibudjettia ei ole, mutta Anna teettää kaiken mahdollisimman järkevästi ja kierrättäen. Remonttiin saisi upotettua vaikka miljoonan, mutta tavoite on saada talo kuntoon parilla sadalla tuhannella eurolla, mieluummin vähemmälläkin.

Valtavaa vesikattoa uusitaan osissa. Ikkunoita entisöidään pikkuhiljaa muun touhun keskellä. Vesikattoa lukuun ottamatta suunnitteilla olevat korjaustyöt ovat kohtuuhintaisia.

– Mitään kirjallista remonttisuunnitelmaa minulla ei ole, kaikki on päässäni. Käyn Museoviraston kanssa asioita säännöllisesti läpi, Anna miettii.

Hän sanoo olevansa kiitollinen Forseliukselle paljosta.

– Esimerkiksi alakerran lattiat keittiötä lukuun ottamatta ovat alkuperäiset. Ne on tehty selvästi isolla rahalla. Niitä ei tarvitse aukoa, eikä talossa ole juurikaan vetoa.

Hyppäys euralaisesta tavallisen omakotitalon asukista valtavan huvilan omistajaksi Huittisiin oli perheelle iso muutos. Ihan Huittisten kylilläkään ei asuta – lähimpään kauppaan on viisi kilometriä. Perhe muistaa vielä ensimmäisen yön Pelto-Laurilassa: hiljaisuus oli niin täydellistä. Myöhemmin selvisi, että äänettömyyden rikkoo joskus hiiren rapina.

Unelma vanhasta talosta oli itänyt Annan mielessä jo vuosia. Haave toteutui vasta, kun he astuivat Victor Forseliuksen taloon: se selvästi halusi omistajakseen juuri heidät.

– Arvostan vanhan talon patinaa ja sitä historiaa, että kynnyksen yli on kulkenut monta sukupolvea. Näistä asioista muodostuu henki, jollaista ei voi olla uudessa talossa.

Kotiutumista on helpottanut se, että Annan perhe sai kyläläisiltä lämpimän vastaanoton. Moni huittislainen on tullut sanomaan, kuinka mukavaa on, että arvokas talo on taas asuinkäytössä.

Niin kuin aikanaan Forselius, myös Mariasik on monen toimen ihminen. Haaveena on esimerkiksi pellettilämmitteinen savusauna, jota hän on käynyt katsomassa Kojonkulman Hakkeessa. Sellaisessa pihasaunassa kelpaisi niin oman porukan kuin tulevien asiakkaidenkin kylpeä.

– Olen perinyt unelman vanhasta talosta äidiltäni. Hän olisi rakastanut tätä taloa. Äitini kuoli pari vuotta sitten viisikymppisenä, ja osaksi sen takia uskaltauduin tähän pähkähulluun hankkeeseen. Elämästä kun ei tiedä, haaveet on parempi toteuttaa, ennen kuin jäävät kokonaan toteuttamatta.

Lähteenä käytetty Anna-Maija Soron kirjoitusta: Victor Forselius, unohdettu suomalainen vaikuttaja