Kriisi vei Airikalta äänen ja työpaikan: ”Elämäni oli jatkuvaa selviytymistä ja suorittamista”

Kirkkaan oranssi ruudullinen kesämekko pilkotti vaatekaapista. Airikka Nurmela oli survonut sen sinne syvälle muutamaa vuotta aiemmin syksyllä 2012. Silloin hän kohtasi elämässään traumaattisen kokemuksen, joka suisti hänet keskivaikeaan masennukseen.

Tuolloin Airikan elämästä katosivat värit – hänestä tuntui, että ne näyttäytyivät ympäröivässä maailmassa haaleampina kuin ennen. Kirkkaat värit vaihtuivat tummiin, mustaan ja harmaan sävyihin.

”Tuntui, kuin minun ja maailman väliin olisi tullut kalvo. Muut ihmiset olivat vapaina toisella puolella ja minä yksin tuskani kanssa sisäisessä kuplassa saamatta todellista yhteyttä muihin.”

Kului kymmenen vuotta, kun Airikka pukeutui seuraavan kerran rakastamaansa oranssiin mekkoon. Katsoessaan itseään peilistä hän tiesi olevansa jälleen kunnossa. Sitä ennen hänen piti tutustua hermostoonsa ja oppia elämään hetkessä.

Ennen traumaattista kokemustaan Airikka ajatteli, että kaikki oli niin hyvin kuin mahdollista. Hänellä oli puoliso, kolme tytärtä ja unelmissa neljäs lapsi. Yli 20 vuotta kestänyt ura radiotoimittajana tuntui mielekkäältä.

Traumaattisen tapahtuman jälkeen Airikasta tuntui, että elämä mureni alta. Yksityiskohtia hän ei halua avata, mutta kertoo, miten kaikki muuttui.

”En ollut enää sama ihminen kuin ennen. Menetin identiteettini, ja maailmani hajosi pieniksi palasiksi. Ensimmäistä kerta aloin hävetä itseäni.”

Ennen traumaa Airikka oli ollut innostuva ekstrovertti. Nyt hän tunsi itsensä niin huonoksi ihmiseksi, ettei kyennyt tilaamaan kiinalaisen ravintolan kassalta noutoruokaa, koska ajatteli, että jokainen näkee hänen huonoutensa ja halveksii häntä. Ajatukset vaikuttivat myös työntekoon, sillä hän ei pystynyt tekemään haastatteluja suorissa lähetyksissä. Ääni ei kulkenut, kun hän ajatteli, ettei kukaan haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä.

Kului viisi vuotta ennen kuin Airikka sai äidilleen paikan muistisairaille tarkoitetusta palvelutalosta. Miltei samaan aikaan selvisi, että Airikan ja hänen puolisonsa ostama rivitaloasunto oli läpeensä homeessa. Alkoi vuosien asuntokauppariita.

Loppuvuoden aikana Airikka huomasi äänensä heikentyvän. Lopulta reilun puolen vuoden jälkeen Airikka ei saanut suustaan ulos kuin pihinää. Kotona hän kirjoitti perheelle asiansa kännykän muistiinpanoihin tai paperilapuille.

Äänenmenetys meni lääkärien mielestä raskauden ja närästyksen piikkiin. Traumaattiseen kokemukseensa Airikka ei hakenut apua, koska ei mielestään ansainnut sitä. Nyt tämä ajatus tuntuu hänestä valtavan surulliselta. Erityisesti siksi, että hän tietää äänenmenetyksen olleen ylikuormittuneen hermoston reaktio – yritys pitää hänet turvassa.

Unelma neljännestä lapsesta toteutui, kun kuopus syntyi 2013 ennenaikaisesti. Sektiosta herättyään Airikka huomasi, että hänen äänensä oli hiukan palannut. Tämä vahvisti teoriaa siitä, että raskaus oli alun perinkin syypää äänen menetykseen. Kun vauva oli vielä keskoshoidossa, Airikka sai tietää äitinsä sairastuneen muistisairauteen.

”Olin ihan valtavan vihainen äidilleni, että hänen piti heittäytyä yhdeksi huollettavakseni tilanteessa, jossa olisin tarvinnut hänen apuaan.”

Samalla hän tunsi katkeruutta ja kateutta sukulaisiaan kohtaan. He saivat elää normaalia elämää, kun hänellä oli hoidettavana ennenaikaisesti syntynyt vauva, kolme kouluikäistä lasta ja sairas äiti.

”Elämä oli jatkuvaa selviytymistä ja suorittamista. Hermostoni oli koko ajan hälytystilassa.”

Se näyttäytyi kiristyneenä pinnana ja ahdistuksena. Yöunet olivat katkonaiset, ja Airikka sairastui migreeniin. Pahimmassa kohtauksessa mielestä katosivat sanat eikä hän pystynyt puhumaan.

Perhe muutti pieneen vuokra-asuntoon, ja Airikan oli luovuttava radiotyöstään. Aamuöiset herätykset ja varhaiset työpäivät osoittautuivat mahdottomaksi yhtälöksi kodissa, jossa ei voinut vetäytyä nukkumaan eri aikaan muun perheen kanssa.

Työterveyspsykologin kautta Airikka oli saanut jo aiemmin lähetteen psykoterapiaan, mutta se ei yksin riittänyt parempaan vointiin. Hän oli saanut keskivaikean masennuksen diagnoosin ja etsi itselleen lisää apukeinoja.

Sattumien kautta Airikka päätyi keväällä 2019 asahi-tunneille. Se on suomalaisten kehittämä, itämaista taijia muistuttava liikuntamuoto, jossa helpot liikkeet toistuvat samanlaisina.

Heti ensimmäisellä asahi-tunnilla Airikka tunsi rauhan laskeutuvan mieleensä. Harjoitussalissa ei ollut peilejä, joten hän ei voinut tarkkailla miltä näytti. Se tuntui ihanalta, vapauttavalta.

Airikka alkoi rakentaa yhteyttä kehoonsa tiedostamatta vielä tuolloin, miten suuri merkitys sillä oli hänen hermostolleen. Kotona hän ryhtyi tekemään aamuisin asahi-harjoituksen. Parin viikon jälkeen päivittäiset päänsäryt olivat poissa.

Pelko siitä, että stressi tuhoaisi terveyden velloi silti yhä Airikan mielessä. Hän oli lukenut kehomeditaatiosta stressinhallinnan apuna ja päätti kokeilla sitä osana aamurutiiniaan. Oli kesä 2019, kun hän ryhtyi vartin asahi-harjoituksen jälkeen makoilemaan puoleksi tunniksi olohuoneen lattialle. Siinä hän keskittyi pitkiin hengityksiin ja kävi mielessään koko kehonsa läpi varpaista päälakeen asti. Samalla hän päästi irti huolista ja kuunteli mindfulness-sovelluksesta kehomeditaation, jossa keskityttiin kehon eri aistimuksiin.

Vuosikymmenten ajan Airikka oli aloittanut aamunsa aivan toisin.

”Aikaisemmin koko päivän tehtävälista oli mielessäni jo sillä hetkellä, kun silmäni aukesivat. Ajatus edes viiden minuutin omasta hetkestä aamuisin tuntui mahdottomalta.”

Meditaation vaikutukset alkoivat näkyä. Vaikka asuntokauppariita jatkui ja elämässä oli paljon epävarmuutta, Airikka tunsi voimiensa palautuvan.

”Mindfulness muutti elämäni. Tunsin olevani turvassa ja läsnä itselleni sen sijaan, että hermostoni oli jatkuvassa valmiudessa kohtaamaan uusia uhkia.”

Aamuisen asahin ja meditaation lisäksi Airikka lisäsi iltoihinsa tietoisen teehetken. Hän laittoi parvekkeelle kynttilät ja käpertyi lepakkotuoliin teekuppi käsissään.

Tuolloin hän ei vielä tiennyt tekevänsä niin kutsuttua kahvikuppimeditaatiota, mutta havaitsi, että keskittyminen teekupin lämpöön sekä juoman tuoksuun ja makuun rauhoitti paremmin kuin televisiosarjojen katselu. Sen jälkeen yöunikin tuntui syvältä.

Uusista tavoista innostuneena Airikka ilmoittautui mindfulness-koulutukseen.

”Se herätti minulle kyvyn havaita, miten hienoja asioita elämässäni on, vaikka rahat olivat kiinni hometalon kauppariidoissa. Sen sijaan, että pyörittelin kaikkia epäonnisia asioita mielessäni opin viemään huomioni siihen, mitä minulla on ja mitkä asiat ovat hyvin.”

Sen hän oivalsi erityisesti eräänä aurinkoisena syyspäivänä. Airikan tuohon aikaan päiväkoti-ikäinen kuopus hyppelehti matkalla lähikauppaan ja höpötteli iloisesti. Pitkään kauppareissut olivat olleet Airikalle kamalaa pakkopullaa, inhottava velvollisuus. Nyt tyttären loikkia seuratessaan hän tunsi suunnatonta iloa.

”Se oli maailman arkisin hetki, mutta minulle mullistava. Mieleni täyttyi pitkän synkkyyden jälkeen suurella onnella, keveydellä ja kiitollisuudella: tässä me yhdessä menemme kauppaan.”

Viimeisetkin palaset loksahtivat paikoilleen. Niin Airikka ajatteli vuonna 2021 kuullessaan ensi kertaa termin polyvagaalinen teoria, joka nojautuu vagushermon toimintaan.

Teorian mukaan ihmisen autonominen hermosto jakautuu kolmeen osaan, joiden perusteella voidaan erottaa, onko hermosto turvallisessa ja rennossa tilassa, valmistautumassa fyysiseen toimintaan esimerkiksi stressin tai uhkaavan tilanteen vuoksi vai lamaantunut ja eristäytynyt suuren uhan edessä. Ihminen voi huonosti, jos hermosto jymähtää kahteen jälkimmäiseen pitkäksi aikaa.

Airikka alkoi ymmärtää, miksi oli esimerkiksi parisuhteessaan joustanut toistuvasti tai miksi hän niin usein jäi riitatilanteissa sanattomaksi.

”Myötäily ja vaikeneminen oli hermostoni tapa pitää minut turvassa, välttää konflikteja kaikin keinoin. Rajojeni pitäminen ei tuntunut hermostoni kannalta turvalliselta, vaikka järjellä ajateltuna näin olisi pitänyt tehdä.”

Aihepiiri imaisi Airikan mukaansa niin, että hän kouluttautui lisää ja työskentelee nykyään hermostomentorina. Airikka on kirjoittanut oivalluksistaan kirjan, elokuussa julkaistun teoksen Ymmärrä hermostoasi: Vagushermo polkuna kehon ja mielen rauhaan. Yksi teoksen opeista on, että hermosto tekee omat päätöksensä, ja sen tapa reagoida perustuu vahvasti aiempiin kokemuksiin.

Airikka on ymmärtänyt, että traumaattisen tapahtuman vuoksi hänen hermostonsa lamaantui. Näin tapahtuu hänen mukaansa usein myös työuupumuksen ja masennuksen seurauksena. Ainoa konsti rauhoittaa ylikuormittunut hermosto on tarjota sille turvaa. Airikalla se onnistui, kun hän vei huomion kehoonsa asahin ja mindfulnessin avulla.

Nykyisin Airikka vaalii hermostoaan yksinkertaisin keinoin. Aamu alkaa yhä 45 minuutin omalla hetkellä, johon kuuluu vartin asahi-harjoitus ja puolen tunnin kehomeditaatio. Illat kuluvat kotona kirjoja lukien tai elokuvia katsellen.

Airikka pyrkii olemaan ”aikapessimisti” eli varaa aina asioiden tekemiseen liikaa aikaa ja yrittää kaikin keinoin välttää kiirettä. Säännöllinen elämänrytmi on tärkeää, kuten myös 7–8 tunnin yöunet.

Ääntään Airikka ajattelee stressimittarina.

”Kutsun ääntäni kanarialinnukseni: se, missä kunnossa ääneni on, kertoo kuormitukseni tason. Kun minulla menee hyvin, ääneni soi rintakehälläni. Kun stressaannun liikaa, se muuttuu ohueksi.”

Usein hän rauhoittelee hermostoaan asettamalla oikean kätensä rintakehänsä päälle ja silittää itseään.

”Nukkumaan mennessäni saatan silittää itseäni olkapäästä, jos oloni on levoton tai yksinäinen.”

Airikan mukaan keino on oivallinen, sillä hermosto ei erota, että kosketammeko itseämme vai onko paijaaja joku toinen – hermosto tunnistaa vain lempeän kosketuksen. Jännittävissä tilanteissa Airikka pidentää uloshengityksiään. Sekin viestii hermostolle turvasta.

Hänen mukaansa myös irti päästämisen taito on tärkeä. Jos ei osaa luopua asioista, joita ei voi hallita, hermostokin valmistautuu taistelemaan. Airikan elämässä tämän ajatuksen hyväksyminen johti avioeroon viime keväänä.

”Minun oli päästettävä irti ajatuksesta, että toisen pitäisi olla toisenlainen ja myöntää itselleni, mitä minä haluan ja tarvitsen.”

Tänä syksynä Airikka löysi varastosta isoäitinsä punaisen villakangastakin ja oranssin toppaliivinsä, jotka hän luuli heittäneensä roskiin. Ylleen hän pukee mieluiten petrolinsinisen tai oranssin neulemekon, ”talviunivormunsa”. Värit ovat palanneet.

”Maalasin kesämökkini lattiani punaiseksi, ja tuvan seinälle laitettiin värikäs tapetti. Tunnen syvää tyytyväisyyttä aina niitä katsellessani. Ne saavat aikaan tunteen, että tämä on juuri minun mökkini.”

Airikka suhtautuu vastoinkäymisiinsä myötätuntoisesti: ne ovat asioita, jotka hänen on täytynyt kokea. Tapahtumat kuuluvat elettyyn elämään, mutta eivät määritä sitä, kuka hän on.

”Olen jälleen niin sinut itseni kanssa, että kestän muiden katseet. Teen asioita, joihin sydän minua johdattaa.”