Kotivinkki

Aika mennä

Aika mennä

Se tulee eteen lähes jokaiselle koiranomistajalle. Helmin kohdalla päätös piti tehdä, kun se ei enää löytänyt ihmisen luo.
Teksti Henna-Kaisa Ranta
Mainos

Ensimmäisen koirani loppu ei ollut kaunis, mutta oma oli vikansa. Harmaa, tekoturkiksella päällystetty pehmokoira oli temponut remmissä, ja nelivuotiaan ankaruudellani olin päättänyt, että kohtuullinen rangaistus on yö ulkona terassilla.

Kun aamulla olin antanut anteeksi ja riensin noutamaan ystävääni, se ei ollut enää entisellään. Naapuruston kissat olivat kyllästäneet sen virtsallaan.

Äiti yritti pestä lemmikkiäni, laihoin tuloksin. Ystäväni päätyi roskalaatikkoon. Itkin ja raivosin, mutta jouduin hyväksymään, että minulla oli ollut osuuteni koiran kohtalossa.

Se on mopsi!

”Eikö sitä saisi tasan kolmeen tonniin”, äiti kysyy. Minä kuuntelen malttamattomana vieressä. Äidin ilmeestä päätellen rouva puhelimessa ei aio laskea hintaa. Äidin tinkiminen nolottaa. Mutta ei se mitään. Kaupat on tehty. ”Sinun on sitten parempi saada se ylioppilaslakki, kun lahjakin on ostettu”, äiti tokaisee.

Kerrostaloasunnon oven avaa vanha rouva. Hän johdattaa minut ja poikaystäväni huoneeseen, jonka lattialla möyrii kasa karvaisia toukkia. Ne vaappuvat vastaan uteliaina, epävarmoin askelin, kun kyykistyn niiden pentukarsinan ylle.

Kaikki ovat sanoneet, että kannattaa valita se tuttavallisin ja vilkkain pentu. Yritän tarkkailla, mikä se voisi olla. Mutta meiltä ei kysytä. Kasvattaja osoittaa pienintä pentua ja sanoo: ”Ottakaa te tuo pienin narttupentu, kun ette kerran näyttelyyn meinaa”.

Helmi siitä tulee. Se on päätetty jo ennen koiran näkemistä. Helmi on pyöreä pumpula, väriltään vaalean harmaanruskea. Lättänästä mustasta naamasta toljottaa kaksi pyöreää, hieman ulkonevaa silmää. Häntä kiertyy saparoksi pepun päälle. Se on mopsi se.

Helmille kaksi asiaa on alusta asti ylitse muiden: ruoka ja läheinen kontakti ihmiseen. Mitä tahansa sen kuppiin laittaa, Helmi hotkii sen muutamassa sekunnissa. Yhtenä päivänä unohdan biojätepussin eteiseen ovensuuhun. Helmi syö sisällön päivän aikana suihinsa – teepusseja ja kananmunankuoria myöten.

Aina kun on mahdollisuus, Helmi on sylissä. Se on aina siellä, missä ihmiset ovat. Vessaankin se tulisi, jos päästäisin. Helmi ei koskaan vetäydy nukkumaan toiseen huoneeseen. Välillä koen syyllisyyttä, kun siivoilen tai puuhailen jotain kotona. Helmi istuu keskellä lattiaa ja tuijottaa. Kun istahdan hetkeksikin, se hyppää syliin. Jos nousen ja jatkan puuhiani, se siirtyy taas keskelle huonetta tuijottamaan. Kun tulee vieraita, se sekoaa ilosta. Välillä työnnän sen vessaan jäähylle, kun tervehtimisrumbasta ei tule loppua.

Elelemme Helmin kanssa vuosia kahdestaan. Kun muut rientävät yliopistolta luentojen jälkeen johonkin kuppilaan, minä kiirehdin Helmin luo. Myös yökyläilyt jäävät väliin. Toisinaan minua harmittaa, useimmiten ei.

Kun menen naimisiin, Helmi astelee edelläni. Morsiustytön rusetti on samaa pitsiä kuin pukuni yläosa.

Vauhti hidastuu

Kevätaamun säteet siivilöityvät sälekaihtimien välistä. Kun nousen sängystä, Helmi ei enää herää. Ennen se oli tikkana pystyssä, hakeutumassa toiveikkaana jääkaapille. Katselen pukiessani unissaan tuhisevan mopsin kohoilevia kylkiä ja minun tekee mieli kaapata se syliin kesken unien.

Helmi on yksitoista. Se on jo ylittänyt mopsien keskimääräisen eliniän. Mopsit ovat pitkälle jalostettuja. Helmi on saanut elää varsin terveenä – mitä nyt yhden syövän selättänyt – mutta viimeisen vuoden aikana sen tasapaino on alkanut horjua ja kyky pidättää virtsaa heikentynyt. Se kuulee enää korkeita ääniä. Lenkillä se kävelee hitaasti perässäni ja saattaa lähteä toikkaroimaan väärään suuntaan, jos en pidä huolta, että etäisyytemme pysyy koko ajan tarpeeksi lyhyenä.

Helmin ennen hiilenmusta naama on nyt harmaa. Silmät tapittavat edelleen uteliaasti, mutta kun niitä katsoo läheltä, huomaa, että kirkkaus on peittynyt kaihin harmaan verhon alle. Sisänurkista leviävät tummat pigmenttiläiskät uhkaavat jo pupilleja.

Syksy on kääntymässä talveksi. Sade piiskaa tummaa asfalttia, ja minulla on kiire junalle. Rinkka selässä vedän Helmiä perässäni bussipysäkille. Sen etanavauhti ärsyttää minua. Komennan sitä liikkumaan kovempaa, vaikka tiedän, ettei se pysty. Sadetta vihaava Helmi tekee mopsimaisen tempun ja kieltäytyy kokonaan kävelemästä. Hermostun ja nykäisen hihnaa voimakkaasti. Helmi kaatuu kyljelleen vesilammikkoon ja jää sätkimään siihen avuttomana.

Häpeä vihlaisee syvältä. Kaappaan koiran syliini ja kiirehdin puolijuoksua eteenpäin. Bussissa ihmiset tuijottavat, kun puristan litimärkää koiraa rintaani vasten ja kuiskin sen korvaan itkunsekaisia anteeksipyyntöjä. Kurainen ystäväni saa lupauksen, että tästä lähtien nopeat siirtymät hoidetaan taksilla. Sillä ne muutkin mummot saavat kulkea.

Päätöksen hetki

Helmi näkee ja kuulee enää hyvin vähän. Monet sanovat, että koira pärjää pelkällä hajuaistillakin, mutta Helmi ei kuulu niihin koiriin. Ennen ovelle vastaan rynnännyt koira ei enää huomaa, kun tulen kotiin. Se havaitsee minut vasta, kun olen aivan lähellä tai kun kosketan sitä. Silloin se ilahtuu, mutta minä pidättelen kyyneliä. Tämän tästä se hukkaa minut kaksiossa. Koira, jolle ihmiskontakti on ollut kaikki kaikessa, ei enää tiedä, ovatko ihmiset kotona. Rintaani puristaa, kun katselen sen hämmentynyttä ilmettä.

Muutamaa viikkoa vaille kolmetoistavuotias Helmi jaksaa vielä tervehtiä eläinlääkäriä. Se tuntuu pahalta. Kurkkua painava möykky on niin suuri, etten meinaa saada sanaa suustani. Olen kuitenkin päättänyt ottaa asian puheeksi, ihan itse, ajoissa. Eläinlääkäri sanoo, että meillä on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole oikea tai väärä. Voimme ajatella, että Helmi on elänyt hyvän pitkän elämän ja se voidaan nukuttaa, ennen kuin sen tarvitsee kärsiä. Tai voimme vielä yrittää korjata Helmin näköä, mutta ennalleen se ei enää tietenkään tule.

Teemme päätöksen yhdessä mieheni kanssa.Itkemme molemmat hallitsemattomasti, kun kerromme siitä eläinlääkärille. Hän rauhoittaa Helmin ja pistää suonikatetrin sen tassuun. Minä saan pitää Helmistä kiinni aivan loppuun asti. Suru saa meidät käyttäytymään oudosti. Minä pyydän lääkäriä tarkistamaan vielä uudelleen, ja sitten uudelleen, että Helmin sydän on pysähtynyt. Ajatus siitä, että se heräisi yksin oudosta paikasta, on kammottava. Mieheni haluaa varmistaa, että krematoriosta tulee sitten varmasti nimenomaan Helmin tuhkat. ”Kyllä niihin on yleensä voinut luottaa”, lääkäri vastaa hieman hämmentyneenä.

Kuulen vielä viikkojen ajan Helmin kynsien rapinan parketilla. Enää en yritä harjata vaaleita karvoja vaatteistani, vaan toivon, että ne pysyisivät kiinni mahdollisimman pitkään.

Lepää rauhassa

On kirpeän kylmä, aurinkoinen sunnuntaiaamu. Tehtaan parkkipaikalla on vain muutama auto. Makkaratehdasta ympäröi metallinen verkkoaita, jonka aukoissa on jykevät portit. Ulkopuolisilla ei ole pääsyä sisään. Ei edes kahden hengen hautajaissaattueella.

Helmin viimeinen leposija ei liene se perinteisin. Useimmat ihmiset hautaavat lemmikkinsä kotipihaan, mökille tai lemmikkien hautausmaalle. Metsästyskoira pääsee ehkä metsään lepäämään, veneessä viihtyneen mustin tuhkat ripotellaan järven selälle. Tai sitten tuhkat seisovat vuosikausia kirjahyllyssä, kun lemmikistä ei haluta päästää irti.

Me emme halua Helmiä kirjahyllyyn, eivätkä ulkoilma-aktiviteetit olleet Helmin juttu koskaan. Sen suurin nautinto elämässä oli ruoka. Olemme panneet merkille kotikaupungissamme sijaitsevan makkaratehtaan ja sieltä leijailevan, viettelevän tuoksun. Päätös syntyy helposti: täällä Helmi tulee viihtymään.

Löydämme tehtaan verkkoaidasta isomman reiän. Tupsutan tuhkat aukosta sisään ja isken kukkapuskan aitaan pystyyn. Vietämme hiljaisen hetken. Meitä hymyilyttää jo hieman, kun mietimme mitä vastaisimme, jos joku tulisi tiedustelemaan, mitä hiivattia me kuvittelemme tekevämme. Uskomme, että Helmiäkin naurattaisi. Meistä on aina tuntunut, että sillä on hyvä huumorintaju.

Juttu on julkaistu Kotivinkissä 3/2013.

Vinkki!

Koiran eutanasia

● Päätös eutanasiasta tulee eteen lähes jokaiselle koiran omistajalle, sillä harva koira Suomessa kokee ”luonnollisen kuoleman”. Syitä eutanasiaan on lukuisia. Yleisiä ongelmia ikääntyvillä koirilla, kuten ihmisilläkin, ovat kasvainsairaudet. Lisäksi kroonista kipua aiheuttavat ortopediset sairaudet, kuten nivelrikko, voivat johtaa pitkälle edenneinä eutanasiaan.
● Eläinlääkärin tehtävä on antaa mahdollisimman totuudenmukaiset tiedot eläimen sairaudesta omistajan päätöksenteon tueksi. Asiaa harkittaessa tulee huomioida lemmikin ikä, sairauden laatu ja hoitoennuste, oireiden voimakkuus, mahdollinen krooninen kipu sekä lemmikin elämänlaatu kokonaisuudessaan.
● Eutanasia on oikeudenmukainen ratkaisu, jos koiralla on perusasioissa ongelmia, joita ei voida ratkaista. Vanhan koiran tulee itse syödä ja juoda ongelmitta sekä liikkua sen verran, että ulostaminen ja virtsaaminen sujuvat vaikeuksitta. Eikä lemmikki saa kärsiä kroonisesta kivusta.
● Eutanasiassa lemmikki saa aluksi esirauhoituksen, johon käytetään samoja aineita kuin tavallisissa toimenpiteissä (esimerkiksi hammaskiven poistossa). Sen jälkeen eläin saa yleisimmin suonensisäisesti lisää nukutusainetta, joka aiheuttaa syvän anestesian. Kun eläin nukkuu jo syvää unta, se saa lääkeainetta, joka lamauttaa hengityksen ja sydämen toiminnan. Lemmikki vaipuu rauhallisesti uneen eikä tunne kipua tai epämukavuutta. Eläimen omistaja voi olla läsnä koko toimenpiteen ajan.
● Jotkut eläinlääkärit tarjoavat myös kotikäyntejä. Jos eutanasia tehdään kotona, vältetään eläinlääkärikäynnin aiheuttama stressi. Paikasta riippumatta tärkeintä on se, että eutanasia tehdään ammattitaidolla ja oikeilla lääkeaineilla niin, että eläin nukahtaa rauhallisesti.

Asiantuntijana sairaalaeläinlääkäri Sanna Viitanen, Yliopistollinen Eläinsairaala, Sisätaudit.

Juttu on julkaistu Kotivinkissä 3/2013.

Julkaistu: 14.10.2015
Katso myös nämä