Äidin ja teinin koti yksiössä: ”Iso omakotitalo ei sopinut minulle”

Sini Toivola, 41, Seinäjoki:

Nelisen vuotta sitten asuin sataneliöisessä asunnossa miesystäväni ja vuoroviikoin kahden tyttäreni kanssa. Asumisjärjestely aiheutti kuitenkin kitkaa uusperheen sisällä, joten päätimme mieheni kanssa rauhoittaa tilannetta muuttamalla eri osoitteisiin mutta lähelle toisiamme.

Katselin aluksi kolmioita, mutta sitten aloin pohtia, että olisin siellä kuitenkin puolet ajasta yksin, kun lapset olivat isällään. Löysin näppärän 50-neliöisen kaksion, jossa makuuhuoneen pystyi huonekalujen avulla jakamaan tytöille omiksi huoneiksi.

Kun vanhempi tytär muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, aloin haaveilla rivitaloasumisesta. Harrastan pyöräilyä ja minua houkutti ajatus siitä, että voisin lähteä maastoon suoraan omalta kotioveltani. Bongasin 30 neliön parvellisen yksiön. Näytössä tajusin, että kahdeksan neliön parvi oli melkein tavallisen makuuhuoneen kokoinen. Ostopäätös oli helppo tehdä.

Parvi on vuoroviikoin luonani asuvan 17-vuotiaan tyttäreni Nellin valtakuntaa. Asun itse parven alapuolella alkovissa, joka on rajattu verholla omaksi tilakseen. Myös parvea reunustaa verho, joten ylös voi vetäytyä omaan rauhaan.

Meillä molemmilla on paljon omaa aikaa kotona, sillä teen vuorotyötä kaupassa ja tyttärellä on omat menonsa sekä harrastuksensa. Kun olemme yhtä aikaa kotona, toinen ei voi paeta toiselle puolelle taloa vaan laitamme yhdessä ruokaa tai juttelemme alakerrassa.

Pohdin usein, mitä on oikeasti tarpeellista omistaa. Olen karsinut tavaroita rankalla kädellä jo vuosia, ja joka muuton yhteydessä niitä on lähtenyt vielä lisää. Viimeksi tänään laitoin myynti-ilmoituksia nettiin.

Esimerkiksi kahvinkeittimen korvasin pressopannulla eikä meillä ole ollut vuosiin telkkaria. Kotonamme on sänkyjen lisäksi pieni keittiönpöytä, sohvana toimiva divaani, pari pientä lipastoa ja tyttären meikkauspöytä. Koska asunnossa ei ollut juurikaan säilytystilaa, ostin itselleni vaatekaapin ajatellen, että kaikkien tavaroiden olisi mahduttava siihen. Säilytän siellä vaatteiden lisäksi esimerkiksi petivaatteita, pyyhkeitä, ompelukonetta ja harrastusvälineitä.

Olen asunut aikoinaan omakotitalossa ja tajusin jo silloin, ettei se sovi minulle. Vallalla tuntuu olevan oletus, että nelikymppisenä pitäisi asua leveästi ja että pienessä kodissa asuva on automaattisesti köyhä. Jo kaksioon muutettuani minulta kysyttiin, valitsinko niin pienen kodin pakon edessä. Heille haluaisin sanoa, että rikkaus ja asunnon koko ei kerro siitä, onko elämä hyvää ja onnellista. Olen todella tyytyväinen elämääni, vaikka kaikki on pientä ja yksinkertaista. Arvostan omistamiani tavaroita ja harkitsen tarkkaan uusia hankintoja.

Kun ei jatkuvasti ole tarve ostaa uutta tai käyttää rahojaan asumiseen, jää säästöön. Minulla on aina pankkitilillä puskuri ja matkakassa. En ole vuosiin tehnyt täyttä työaikaa, koska se ei ole rahan vuoksi ollut pakollista. Viime vuonna pidin puolen vuoden vuorotteluvapaan. Kävin kaksion tavaroita läpi, matkustelin, kävin retkeilemässä, vaeltamassa ja pyöräilemässä ja käytin muutenkin aikaa sellaiseen, mitä arjessa ei yleensä ehdi.

Yksiö ei ole loppuelämäni koti, mutta asumme näin ainakin niin kauan kuin lapsi asuu kanssani. Unelmieni koti olisi 30–40 neliöinen minitalo. Suurempaan kotiin en kuitenkaan halua enää muuttaa.