Silmien edessä avautuu eteläsavolainen maalaismaisema. Pihapiiriä hallitsee keltamullalla maalattu päärakennus, joka seisoo vielä vuosienkin tyhjänä olon jälkeen suorana kallioisella maaperällä. Kymmenien metrien pituinen hirsiaitta erottaa pihan takanaan kasvavasta metsästä. Aitan uumenissa rastas pesi kesällä kahdesti. Ankkalauma hyörii liiterin vieressä perunaa ja punaisia viinimarjoja rehottavan hyötypuutarhan kyljessä.

Isä ja tytär pitävät palaveria pihakalliolla kärrynpyörien ympärillä. Ajan hampaan nakertamat löydökset ovat saamassa uuden tulemisen. Ilkka Arvolan ja Emma Arvolan suunnitelmissa pyörät muuttuvat pöydäksi ja katto­kyntteliköksi. Löytyisiköhän tuvasta sopiva paikka jälkimmäiselle?

Aurinko helottaa, luonto pursuaa vehreyttään. Yhtä rehevää maisemaa talon isäntä ei muista nähneensä missään vuosiin. Talon kupeeseen ulottuvat ammoiset laidunmaat surisevat hyönteisiä, puusto kuhisee pikkulintuja ja haukkoja, vesistö tarjoaa elinympäristön lukuisille järvilinnuille: kuikille, kalasääksille, kaakkureille, koskeloille, joutsenille ja silkki­uikuille.

Saimaasta nousee myös kala. Se kiinnostaa ruoka-­asiantuntijana työskentelevää Ilkkaa, 44. Hän osaa graavata särjet, säynävät ja siiat niin, että niistä syntyy elämys ruokailijan lautasella.

Ristiinan ja Puumalan rajamailla Suurlahdentiellä entisellä Anttilan tilalla kalareseptit ja lintujen pesimiset ovat sanan perimmäisessä merkityksessä luonnollisia puheenaiheita. Luonto oli nimittäin se, joka Ilkan ja hänen kumppaninsa Asta Aallon autiolle, silmin nähden rapistuneelle tilalle houkutti.

Kun emäntä lähestyy ankka-aitausta, linnut intoutuvat äänekkääseen kaakatukseen. Ruokaa luvassa!

Ilkka toimii ruoka-alan yrittäjänä Mikkelissä. Hänen tehtävänään on saattaa paikallista ruokakulttuuria kansainväliseen tietoisuuteen yhdessä Mikkelin matkailun kanssa. Työkenttä ulottuu lähikuntiin, ja monella työmatkallaan hän oli hurauttanut Suurlahdentiellä seisovan talon ohi. Se vetosi kauneudellaan, vaikka aitan katto oli romahtamaisillaan ja piha villiintynyt. Jos aitalle ei pian tehtäisi jotain, se olisi mennyttä.

Alkuvuonna 2021 elämä järjesti mojovan yllätyksen. Asta, 46, opiskeli luonto-ohjaajaksi ja osallistui opintoihin kuuluvaan työharjoitteluun ravintola Kallioniemessä Ristiinassa. Ilkka oli paikan päällä. Tutustuttiin, ihastuttiin. Siitä se alkoi, yhteinen taipale, omien ja toisen hullutuksien toteuttaminen.

– Ajeltiin yhdessä keväällä talon ohi ja mietittiin talon kohtaloa. Haluttiin ottaa selvää, kuka oli omistaja. Olisi kiva pelastaa talo ja asua vanhassa ympäristössä. Vanhat talot kiinnostavat, Asta muistelee.

Pariskunta kävi tutkailemassa taloa sisäpuolelta.

– Talo oli saanut olla alkuperäisenä, eikä sitä ollut pilattu väärillä korjauksilla. Mietittiin, mitä ehdotettaisiin omistajalle. Tiedettiin, että Suomessa on paljon taloja tyhjillään perikuntien mailla, mutta perikunnat eivät niitä mielellään myy ulkopuolisille, Ilkka kertoo.

Asta selvitti Kiinteistörekisteristä tilan omistajan. Nimi, Himanen, oli paikkakunnalla hyvin tavallinen, samannimisiä asui lähiseuduilla tiheään. Kesti hetken, ennen kuin pariskunta alkoi soittaa Vesa Himasia läpi. Kolmas soittokierros tärppäsi. Omistaja ilahtui. Olisi hienoa, jos talossa viitsittäisiin edes käydä! Astalla ja Ilkalla oli kuitenkin tarkemmat suunnitelmat: he halusivat vuokrata talon. Syntyi hieman poikkeuksellinen vuokrasopimus, joka kattoi sekä talon että tilan maat.

– Tehtiin vuokrasopimus kiinteistön kunnostusta vastaan. Vuokranantaja maksaa isommat materiaalikulut, esimerkiksi puutavaran ja pellit aitan kattoon, me pienet. Me lupasimme puolestamme, ettemme nykyaikaista taloa, vaan pidetään se ennallaan, Ilkka selventää.

Maaliskuussa 2022 vuokranantaja ja vuokralaiset tapasivat sopimuksen teon merkeissä. Vuokra-ajaksi sovittiin kolme vuotta. Sitä voisi pidentää kaksi vuotta, jos maalla olo miellyttäisi. Vappuna uudet vuokralaiset muuttivat sisään. Muuttoa edelsi mittava talontyhjennysshow.

Avaran tuvan keskiössä seisoo jyhkeä leivin­uuni. Liedellä kuivuu mesiangervon kukintoja. Uunin edessä jököttää tuunausta vailla oleva puinen lihatukki. Kokkina pitkään työskennellyt Ilkka kertoo, että sen päällä on joskus paloiteltu ja nuijittu lihoja.

Seinää pitkin kulkee pitkä penkki. Ehkä sillä on joskus istunut ottolapsi jos toinenkin, sillä niitäkin on tässä vuonna 1938 rakennetussa talossa asunut. Niin ainakin lukee talon jäämistöstä löytyneissä dokumenteissa. Isättömiksi ja äidittömiksi jääneet lapset liitettiin talon väkeen, ja heidän mukanaan tullut omaisuus – kirves, aisakello, tuura – merkittiin omaisuusluetteloihin.

Asta on maalannut tuvan seiniä peittävät pinkopahvit vanhan sävyn mukaisesti. Ikkunoiden listoissa kiiltää tuore maalipinta, sekin emännän aikaansaannoksia. Vähitellen koti muokkautuu viihtyisäksi ja asukkaidensa näköiseksi.

– Keittiön tiski on Italiasta, Ilkka letkauttaa.

Koska Ilkka on oikeasti huippuluokan kokki, vitsin voisi ottaa todesta. Todellisuus on jotain muuta: keittiön varustetaso on vaatimaton. Talossa on sähkö ja toimivat laajakaistayhteydet, mutta ei esimerkiksi juoksevaa vettä. Asukkaat kantavat juoma- ja ruoantekovedet lähikylistä kanistereissa. Tiski- ja pesu­vedet he ottavat järvestä. Ei siis tiskikonetta keittiön nurkassa, vaan käsitiskit. Ei suihkua, vaan sauna järven rannassa.

Keittiöstä aukeaa ovi pariskunnan makuuhuoneeseen. Ikkunoihin on ripustettu alkuperäiset, itse­kudotut verhot. Lattialla lojuu lehmäntalja Astan edellisestä kodista. Muurattu tulisija odottaa talven pakkasia ja perusteellista kunnostusta. Kaikkea tuore pari ei ole vielä ehtinyt ottaa työn alle, tekemistä riittää yllin kyllin tuleville vuosille.

Makuukamarista pääsee toiseen kammariin, jossa Emma, 16, odotteli hetki sitten lämminsävyisen hirsi­seinän edessä. Hirret tulivat esiin, kun Asta irrotti niitä peittäneet pinkopahvit.

– Hirsien välit on tilkitty pellavalla, muuta eristettä ei ole, Asta kertoo.

Miten talossa pysytään talvella lämpimänä? Lämmitettävää asuinpinta-alaa on sentään lähemmäs sata neliötä!

– Talo lämmitetään puilla. Niin täällä on aina ennen eletty, Ilkka kuittaa.

Maailman energiakriisi ei siis hätkäytä tämän talon asukkaita, mutta polttopuuta he tulevat tarvitsemaan muutaman motillisen. Poltettavaa heidän ei tarvitse kaukaa hakea. Valtaosa tuvan ja saunan uuniin syötettävästä puusta on lähtöisin tilusten tuulenkaadoista. Lämmitykseen puita ei kuulemma tarvitse juurikaan kaataa.

Useimmat talon huonekaluista ja kalusteista ovat kiinteistön omaisuutta. Asta ja Ilkka joutuivat rehkimään olan takaa tyhjentäessään taloa vuosikymmenten saatossa kertyneistä tavaroista ja rojuista. Kaato­paikalle oli vietävä muun muassa sohvia ja monta peräkärryllistä lasipulloja. Ensin jätteiden määrä hämmästytti, mutta sitten uudet asukkaat hoksasivat, että eihän entisaikaan tunnettu jätehuoltoa, jonka avulla tavarasta olisi päässyt eroon. Niinpä romut dumpattiin monella tilalla joko vintille tai navetan taakse.

Oman näköistä elämää ja mielekästä touhuilua, kestävän kehityksen mukaisia valintoja ja luonnon kunnioitusta. Näin voisi tiivistää Astan ja Ilkan elämänfilosofian ja yhteisen mission. Muutos edeltävään elämään on ollut suuri ja molempien mielestä hyvä.

Asta luopui työpaikastaan sisustussuunnittelijana ja muutti maalle Mikkelistä. Hän perusti luontopalveluja tarjoavan yrityksen Uhkua Oy:n, joka vie matkailijat retkeilemään Luoteis-Saimaalle tai yöpymään läheisen Nikinsalmen lähellä kelluvalle lautalle.

Ilkka muutti maaseudulle Lahdesta. Työt jatkuvat yrittäjänä lähiruoan tunnettuuden edistäjänä. Pariskunta tsemppaa toisiaan ja tarjoaa yhteisvoimin unohtumattomia luonto- ja ruokaelämyksiä. Keittiö­mestari-Ilkan hyppysissä syntyy yksinkertainen mutta herkullinen ateria avotulella vaikkapa vasta­pyydystetystä hauesta ja uusista perunoista. Jälkiruoaksi hän saattaa valmistaa mesiangervovanukkaan. Siihen tarkoitukseen siis mesiangervon kukinnot olivat kuivumassa tuvan uunilla.

Ennen kuin lomavieraat saapuvat nauttimaan Uhkuan palveluista, Asta ja Ilkka ehtivät esittelemään rantasaunan. Löylyhuoneeseen on juuri valmistunut Ilkan nikkaroimana uusi kiuas; sellainen ei joka mieheltä synnykään.

– Ideana on tehdä itse kaikenlaista. Emme hanki uusia juttuja, vaan kierrätämme vanhaa, kiukaan­rakentaja valaisee.

Uusista ja vanhoista osista koottu kiuas lämpiää puilla. Saunan tuoksu huumaa kylmänäkin. Voi vain kuvitella, miten leppeästi löylyt kiukaasta sihahtavat. Ainakin talon isäntä on niistä vakuuttunut, sillä hän saunoo kuulemma seitsemänä päivänä viikossa.

Rannassa jykevät tervalepät riiputtavat oksiaan vedessä. Tellu syöksyy veteen kepin perässä. Leikkies­sään kahdeksanvuotias englanninbulldoggin ja vanhaenglanninlammaskoiran sekoitus unohtaa kipeän häntänsä. Uhkuan saunalautta odottaa rannan edustalla kylpijöitä, maassa makaavat kanootit odottavat melojia.

Laiturilta avautuu näkymä Nikinsalmeen, joka vie Louhiveden ja Yöveden yhdistävälle Vuolteen reitille. Paikallisilla on Saimaan eri osille lukematon määrä nimiä, ja tuskin kukaan tuntee joka saarta ja notkelmaa. Asta ja Ilkka asuvat samoilla seuduilla norppien ja hirvien kanssa, hyödyntävät villivihanneksia sekä muita luonnon antimia ja jakavat omastaan muillekin. He ovat tehneet luonnosta elinkeinonsa.

– On mahtavaa antaa ihmisille hienoja luonto­kokemuksia, Asta kiteyttää.

Niitä he saavat itsekin joka ainoa päivä. Siitä tulee hyvä olo. Samoin siitä, että he voivat elää vastuullisesti ja toteuttaa toiveensa hidastempoisesta elämästä. Omilla valinnoilla on vaikutusta. Niin pariskunta uskoo ja elää sanojensa mukaisesti.