Pihapiirin ikivanhat, hurmaavat havupuut herättävät syvää kunnioitusta. Huvimajan viereisessä männyssä on savonlinnalaisen ITE-taiteilija Marko Ruuskasen tekemä linnunpönttö, joka on tismalleen kotitalon miniatyyri lämpöpumppuineen ja muine yksityiskohtineen.

Sallamaaria ja Joonas Pentikäisen sekä heidän kolmen tyttärensä, Siirin, Helmin ja Saimin reilu satavuotias VR:n henkilöstölle asuintaloksi valmistunut hirsitalo hempeilee vaaleanpunaisena. Katto on uusittu ja talon ulkoväri on muuttunut beigestä nykyiselleen.

Rakennuksessa näkee samoja piirteitä kuin lähellä olevassa entisessä Kallislahden asemassa. Kummankin on suunnitellut monista maan jugend- ja uusklassisista juna-asemarakennuksista tunnettu arkkitehti Thure Hellström. Kallislahden aseman ympärille olikin keskittynyt entisaikaan varsin tiivis, muutaman sadan hengen kyläyhteisö.

Alun alkaen talossa asui kolme perhettä. Pohjaltaan se oli jaettu kaksioon ja kahteen yhden huoneen ja keittiön asuntoon. Muistona julkisivussa on yhä kolme samansuuntaista ulko-ovea. Vanhasta navetasta päätellen tilalla on pidetty myös karjaa.

Kodin viereinen vanha junaratakaan ei riko hiljaisuutta, sillä Huuto­koski-­Parikkalan rataosuudella ei ole ollut matkustajaliikennettä yli kolmeen vuosi­kymmeneen. Tavarajunatkaan eivät kulje, mutta satunnaisesti rata-alueella kuormataan raakapuuta.

– Pidän kaikesta vanhasta, asioista ja esineistä, joilla on historiaa. Kunnioitan ja arvostan ikäihmi­siäkin valtavasti, Sallamaaria sanoo.

Perhe asuu savonlinnalaisessa maalaisidyllissään jo kahdeksatta vuotta. Aika ei ole käynyt pitkäksi, sillä sinä aikana perhe on kasvanut yhdellä tyttärellä, kodin neliöt ovat lähes kaksinkertaistuneet ja ikäihmisten perhekoti on aloittanut toimintansa.

Sallamaarian juuret ovat samalla seudulla, mikä kuuluu välillä leppoisana savon murteena.

Ahkera ja sisukas etsintä kannatti, sillä he asuvat juuri sellaisessa talossa kuin alun perin uskalsivat toivoa. Pientä remonttia vaatinut, oikeasti vanha talo löytyi vuoden 2015 loppupuolella nettikirppikseltä. Pariskunta oli vain vähän aiemmin muuttanut opiskelupaikkakunnaltaan Kuopiosta Savonlinnaan, jossa kävi ilmi, ettei heistä ole kerrostalossa asujiksi. Oman pihan ja tilanpuute alkoi kalvaa.

Kun Sallamaaria ja Joonas saapuivat katsomaan nykyistä kotipaikkaansa, he olivat lähes välittömästi myytyjä. Vaikka etupiha ei näyttänyt yhtä edustavalta kuin tänä päivänä, tunnelma vei mukanaan. Vetonaula oli myös lähellä sijaitseva, muutaman kymmenen oppilaan kyläkoulu.

– Ihastuimme kokonaisuuteen, talon tunnelmaan, vanhoihin hirsiin, pönttöuuneihin, ikkunoihin ja isoon pihaan, Sallamaaria kertoo.

Hän muistaa vieläkin innostuksen ja onnellisuuden tunteen uudesta kodista. Alku oli aikamoista touhua ja tohinaa, kun kaksi vanhinta lastakin olivat vielä kovin pieniä. Kun muutosta oli kaksi viikkoa, joulun alla vietettiin samanaikaisesti keskimmäisen tyttären Helmin ristiäisiä ja talon tupaantuliaisia.

Pian joulun jälkeen pariskunta oli jo vapauttamassa makuuhuoneiden seiniä kipsilevyjen alta hirsi­pin­noille. Hirret olivat säilyneet joka puolella niin upeina, että niitä ainoastaan siistittiin imuroimalla.

Sallamaaria sanoo, että pintaremontoidessa on nähnyt kaikesta, että talo on rakennettu kunnolla rahaa säästämättä.

– Yöllä oli hyvää aikaa remontoida, kun sai lapset nukkumaan. Meillä on muutenkin tehty remontteja ei niin tarkasti suunnittelemalla elämänvirran mukana, Sallamaaria nauraa.

Tulevaisuuden haaveena on remontoida pesutilat ja tehdä suuri kodinhoito- ja vaatehuonetila.

Harmoninen koti tunnelmoi nykyään runsaalla hirsipinnalla. Pentikäisillä ei voi olla huomaamatta, että Sallamaaria on kiinnostunut sisustuksesta. Olennainen osa sitä ovat vanhat käytetyt huone­kalut, joita hän on kunnostanut miehensä kanssa kotiin sopiviksi. Ammattinsa puolesta Joonas on saanut hoitaakseen kodin sähkötyöt.

Sallamaaria pitää kotinsa vähän kuluneista ja rouheista pinnoista. Jos olisi valittava, ruokatila voisi olla yksi lempipaikoista. Suuren pöydän ympärille mahtuu isompikin joukko.

– Työskentelen ja vietän muutenkin aikaa mielelläni kotona, joten kodin tunnelma ja sisustus ovat minulle tärkeitä asioita. Koti on turvapaikka, jonka haluan olevan kotoisa, lämpöinen ja rauhoittava paikka, joka ottaa asujat syliinsä.

Muutama vuosi sitten kodin lähes sata neliötä melkein tuplaantui, kun yläkerran kylmästä ullakosta tehtiin lämmintä tilaa. Siellä ovat nykyään niin aula kuin kolme makuuhuonetta, omansa vanhemmille ja tyttärille sekä oma vessa. Yläkerran remontoinnin aikoihin Sallamaaria työskenteli lähihoitajana vanhustenhoidossa ja kävi ohessa ikäihmisten perhe­hoidon valmennuskurssilla. Yläkerran remontti samoin kuin perhekodin perustaminen olivat muhineet vuosia mielessä.

Sallamaaria kuvailee kotiaan perhe­koti­toiminnasta huolimatta aivan tavalliseksi. Hän tarjoaa hoivaa ikäihmisille, jotka tulevat kotoaan vuoro­hoito­jaksoille yleensä noin viideksi vuorokaudeksi. Hoitopaikkoja on kolme. Asiakkaat ovat iältään yleensä 85–95-vuotiaita, jotka pärjäävät yön yli ilman apua.

Suuria muutostöitä ei tarvinnut kotitaloon tehdä, korkeintaan joitakin kynnyksiä on madallettu ja useampi palovaroitin asennettu. Perheestä on ollut tärkeää, ettei kodinomaisuutta kadoteta.

Vanhan hirsitalon ei tarvitse olla perhekotiakaan varten esteetön. Sallamaaria auttaa tarvittaessa rollaattorilla liikkuvia asiakkaita kynnysten yli. Tyylillisesti sopivat juuttimatot on pitänyt unohtaa, sillä ne hankaloittaisivat ikäihmisten liikkumista.

Alakerrassa, jossa perhe viettää eniten aikaa, on kaksi makuuhuonetta, ruoka- ja oleskelutila, keittiö, kodinhoitohuone ja kaksi vessaa. Kun asiakkaita ei ole kuin kaksi viikkoa kuukaudesta, ala­kerran makuuhuoneet ovat valmiiksi pedattuina vaikka omille vieraille.

Vaikka Pentikäiset pyrkivät elämään mahdollisimman normaalia lapsiperhearkeaan koko ajan, omalla porukalla päivät ovat vähemmän aikataulutettuja, eivätkä sido yhtä lailla kotiympyröihin. Toisaalta ikääntyneidenkin kanssa voidaan käydä autoajelulla, kirjastossa, kirkossa tai vaikka hampurilaisilla.

Perhekodissa eletään yhdessä tavallista arkea ikäihmisten kanssa. Jokainen heistä osallistuu päivän askareisiin voimavarojensa ja mielenkiintonsa mukaan. Yhdessä kahvitellaan ja ruokaillaan. Usein käynneistä asiakkaista on tullut jo hyviä tuttuja, joita perheen lapsetkin osaavat odottaa uudelleen kylään.

Vanha hirsitalo itsessään tekee jo moneen ikä­ihmiseen vaikutuksen. Hirret ja pönttöuunit nostalgisoivat ja kirvoittavat muistoja. Elo on jollakin lailla vähän kuin ennen vanhaan.

Tilava koti pihoineen toteutti paitsi asumisen unelman myös Sallamaarian ammatillisen haaveen. Joonaskin suhtautui alusta asti kannustavasti vaimonsa ammatillisiin suunnitelmiin.

Sallamaarialle perhehoito antaa tietynlaista syvyyttä elämään. Elämänmeno hidastuu positiivisessa mielessä, eikä koko ajan tarvitse kiirehtiä ja hötkyillä. Samalla heidän lapsensakin oppivat olemaan arjessa eri-ikäisten ihmisten kanssa. Sallamaaria on huomannut, ettei nuorempi sukupolvi automaattisesti oikein osaa olla enää ikääntyneiden kanssa.

– Vanhukset ja varsinkin muistisairaat opettavat keskittymään tähän hetkeen. Se tekisi hyvää nykyaikana monelle nuoremmallekin ihmiselle, jolloin oppisi huomaamaan arjen pienet, hyvät asiat. Ei tarvitse olla ihmeellisiä tekemisiä ja menemisiä koko ajan, kun voi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Omassa kodissa työskentelyssä on puolensa, kun arki ja työ on helposti yhdistettävissä. Tyttäristäkin on mukavaa, että äiti on paljon kotona. Kiireisintä on silloin, kun asiakkaaksi saapuu muistisairas, jotta hänen omaishoitajansa saa hetken levähtää.

Lapsetkin viihtyvät usein oma-aloitteisesti ikä­ihmisten seurassa. Helmi treenaa ääneen lukemista ja lukee eräälle paikan vakioasiakkaalle, syksyllä 97 vuotta täyttävälle Kaarin Korhoselle, iltaisin aapistaan. Yksin omakotitalossaan asuva Kaarin on vieraillut paikassa lähemmäs kymmenen kertaa. Hän viihtyy ja virkistyy rauhallisessa tyyssijassa, jossa on lapsiakin ympärillä. Muiden ihmisten läsnäolo tuo turvaa.

Pitkän iän salaisuutta on vaikea nimetä, mutta Salla­maaria arvelee, että se voisi olla rouvan kohdalla elämänmyönteisyys ja yleinen tyytyväisyys. Vieressä istuva Kaarin toteaakin, ettei valita kovin turhista. Perhekodissa Sallamaarian peitellessä hänet iltaisin, mieleen muistuu aina oma äiti.

Pihanhoito on sisustamisen lisäksi Sallamaarian rakas harrastus. Kierrätetystä tavarasta itse rakennettu leikkimökkikin, Villa Karamelli, edustaa samassa sävyssä kuin kotitalo. Yli hehtaarin tontti jatkuu hyvän matkaa talon taakse, jossa on vielä jäljellä vanha pihasauna.

Haaveissa on saada pihalle vielä jossain vaiheessa kasvihuone ja hyötypuutarha. Vanhoja ikkunoita ja tiiliä on jo varastoituna iso pino kasvihuonetta varten.

– Meidän pihalla on parasta valtavat, vanhat puut, joita ei saa ostamalla mistään. Lapset ovat sanoneet, ettemme voi muuttaa täältä koskaan tai piha, puut ja liukumäki olisi saatava mukaan, Sallamaaria nauraa.