”Lasteni takia lähdin mukaan Elokapinaan” – viisi suomalaista kertoo, miten he muuttivat tapojaan kestävämmän tulevaisuuden hyväksi

Henriikka Thompson, 47, Helsinki: ”Lasteni takia lähdin mukaan Elokapinaan”

”Päätöksiä tekevät keski-ikäiset. Nuorten ääntä tarvitaan kuuluviin, koska puhutaan heidän tulevaisuudestaan”, Henriikka sanoo. Hän ihailee, nuorten valveutuneisuutta ja rohkeutta sanoa, jos jokin ei ole okei.

En tiennyt mitä odottaa, kun saavuin ensi kertaa Elokapinan järjestämän Äitikapinan tapaamispaikalle. Muutkin ensikertalaiset taisivat miettiä, että tuleekohan poliisi pidättämään meidät. Mutta tilaisuus oli tosi rauhallinen ja koskettava.

Lähdimme marssimaan Helsingin Oodi-­kirjastolta lauluja laulaen. Poliisi pysäytti liikenteen niin, että pääsimme Stockmannille, jonka eteen kävelykadulle jäimme istumaan rinkiin. Mielenilmaus oli tosi hyvin järjestetty ja tunsin olevani turvassa.

Törmäsin Elokapinaan ensi kertaa mediassa vuonna 2020. Kun luin kansalaistottelemattomuudesta, jossa pysäytettiin esimerkiksi liikennettä, mietin, että onko sellainen okei. Tutkin somea ja uutisia sekä juttelin tuttavien kanssa aiheesta. Aloin ihailla nuorten ihmisten rohkeutta lähteä muuttamaan maailmaa parempaan herättämällä huomiota ympäristön tilanteesta.

Toukokuussa huomasin Instagramissa ilmoituksen vanhempien ilmastomielenosoituksesta Äitikapinasta, ja kolmen lapsen äitinä se resonoi.

Lähdin mukaan, koska minulla on valtava huoli lasteni tulevaisuudesta. Saivatpa he omia lapsia tai eivät, tulevat sukupolvet joutuvat kantamaan meidän tekemiemme virheiden taakan. Sitä on kuitenkin vaikea käsitellä varsinkaan tavallisena perheenäitinä. Ajatus Äitikapinasta rauhoitti. Meillä vanhemmilla on oikeus tuoda ääneen esiin pelkomme.

Ensimmäisessä Äitikapinassa istuimme ringissä ja mikrofoni kiersi osallistujalta toiselle. Halukkaat saivat kertoa, miksi he lähtivät mukaan mielenilmaukseen. Jotkut itkivät, koska huoli ilmastokriisin vaikutuksista lapsiin oli niin kova. Tajusin konkreettisesti, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Ennen ensimmäistä Äitikapinaa Henriikka osallistui työpajaan, jossa kerrottiin mielenosoituksesta ja askarreltiin kylttejä. Hän päätyi maalaamaan lie­keissä olevan talon ja tekstin: ”Your house is on fire”.

Aloin järjestää seuraavaa Äitikapinaa, joka oli syyskuussa. Huomasin, miten valtavasti työtä järjestäytyneen mielenilmauksen valmistelu vaatii. Meitä on 10–15 hengen porukka, ja mukana on niin eri-ikäisten lasten äitejä kuin lapsettomia. Jokaisella on rooli, johon voi kuulua somevaikuttamista, tiedotteiden kirjoittamista, ilmoituksen tekemistä poliisille tai mikrofonien ja katosten roudausta.

Valmistelu vaatii myös kansainvälistä yh­tey­den­pitoa. Äitikapina on osa Mothers’ Rebellion for Climate Justice -liikettä, jonka kanssa teemme somevaikuttamista osittain yhdessä. Pyrimme sopimaan eri maiden kapinat samalle päivälle tai ajanjaksolle.

Mielenilmauspäivänä paikalle tulee järjestäjien lisäksi esimerkiksi de-eskaloijia, joiden tehtävänä on rauhoittaa aggressiiviset lähestymisyritykset juttelemalla. Kaikki ovat mukana vapaaehtoisina ja voimavarojensa mukaan töiden ja perhe-elämän ohella. Vaikka mielenilmausten järjestäminen vaatii aikaa, haluan olla siinä mukana jatkossakin. Se on matalan kynnyksen tapa vaikuttaa ja minulle luontevampaa kuin esimerkiksi politiikan eturiviin pyrkiminen.

Lapseni ajattelevat, että on tosi coolia, että osallistun Äitikapinaan. Nuorin totesi, että vau, kun olin uutisissa. Teini-ikäisten kanssa olen käynyt tosi hyviä keskusteluja ilmaston tilasta ja siitä, miten maailman asioihin voi vaikuttaa. Puhumme siitä, miten se vaikuttaa meihinkin, että jossain kaukana ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan äärimmäisen kuumuuden, tulvien tai myrskyjen keskeltä.

Vanhempani suhtautuvat negatiivisesti Elokapinan toimintaan, joten olen jutellut siitä heidän kanssaan. Tulkitsen kielteisyyden niin, ettei ymmärretä, miksi autolla liikkujien elämä tehdään hetkeksi vaikeammaksi. Jos ajatellaan isoa kuvaa, mitä se on autoilijoilta pois, jos Mannerheimintie suljetaan hetkeksi? Silloin on ainakin pakko pysähtyä ja kuunnella.

Laura Tauriainen, 39, Mikko Leinonen, 44, ja Lotta Luosujärvi, 15, Oulu: ”Syömme kotona lähes kokonaan vegaanisesti”

Laura ja Mikko bongai­levat vegaanireseptejä esimerkiksi Instagramista ja tilaavat uusperheen viikon ruoat etu­käteen kaupasta. ”Emme ole sellaisia ruoan­laittaja­­ihmisiä, että osaisimme huitaista ohjeet päästämme”, Mikko sanoo.

Laura kertoo:

Aloimme hivuttautua kohti nykyistä lähes vegaanista ruokavaliota vuonna 2016, kun IPCC-ilmastoraportista uuti­soitiin ensi kertaa laajasti. Raportissa sanottiin, että kasvisruokavalio pienentää merkittävästi hiilijalanjälkeä, mutta aluksi vaihdoimme vain kahvimaidon kaurajuomaan. Sitten jätimme leikkeleet pois ja kokeilimme muutenkin enemmän kasvisruokia. Lopulta jouluna vuonna 2022 teimme vain vegaanista tarjottavaa. Ajattelimme, että tämähän voisi olla ensi vuoden juttu.

Sen jälkeen emme ole ostaneet kotiin eläinperäisiä tuotteita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kukin saa kodin ulkopuolella syödä mitä haluaa, mutta emme Mikon kanssa ole syöneet lihaa koko vuonna. Lapset sen sijaan ovat sekasyöjiä päiväkodissa ja koulussa. Myös ravintolassa he saavat tilata mistä tykkäävät, ja synttäritarjoilut voivat olla eläinperäisiä, jos se on lapselle tärkeää.

Huomaa, että nuorin lapsi on syönyt suurimman osan elämästään vegaanisesti kotona. Vanhemmat lapset ovat tottuneet lihan ja lehmänmaitojuuston makuun, joten heidän on vaikeampi tottua uusiin makumaailmoihin. Uskon kuitenkin, että kun me vanhemmat jaksamme sinnikkäästi tarjota vegaaniruokaa, jonain päivänä lapsi toteaa, että hei, tämähän onkin ihan jees.

Välillä lihanhimo yllättää Lauran. ”Joskus tekee mieli kalavoileipäkakkua tai joulukinkkua. Siihen auttaa, että teen kasvisversion samasta ruoasta.”

Mikko kertoo:

Uskon, että jokainen ihminen voi teoillaan vaikuttaa. Silti vanhempana tunnen itseni välillä riittämättömäksi hiekanjyväseksi. Tunne ei saa minua palaamaan vanhaan, vaan ennemmin mietin, miten saisin muutkin luopumaan lihasta.

Puhumme kotona usein esimerkiksi eläinten kärsimyksestä ja ilmastonmuutoksesta. En ikinä pakottaisi lapsia syömään vain vegaanista ruokaa. Tuntuu kurjalta ajatella, että lapsi katsoisi vieressä, kun kaveri saa syödä omaa lempiruokaa.

Yritämme kokata aina sellaisia ruokia, josta lapset tykkäsivät. Joskus saatan vääntää ruokaa tunnin ja lapset toteavat, että hyi, en syö tuota. Kaikkea pitää kuitenkin maistaa edes ihan vähän.

Tänä vuonna on vahvistunut tunne, etten enää koskaan halua syödä lihaa. Teimme hiljattain pizzaa tavallisesta juustosta, ja sen jälkeen tuli olo, että haluan pestä naaman, koska juustosta jäi niin rasvainen olo. Usein esimerkiksi kaupan einesruokahyllyllä olisi paljon enemmän lihavaihtoehtoja, mutten halua ottaa sellaista. On hullua ajatella, että lähes kaikissa ruoissa on jotain eläinperäistä, jopa karkissa. Sellaiseksi maailma on mennyt.

Perhe aikoo jatkossakin olla joustavasti mutta pääsääntöisesti vegaaneja. ”Se sopii tähän ruuhkavuosiarkeen. Tähän tasoon pystymme kohtuullisella stressillä.” Lauran matkaa kohti ekologisempaa elämää voi seurata Instagramissa @ekonoviisi-tilillä.

Lotta kertoo:

Kun äiti ilmoitti, että siirrymme vegaaniruokaan, ajattelin, että hyi. Äiti teki silloin usein kasvisruokaa Härkiksestä, josta en tykännyt. Mietin myös, mitä vaikutusta on, jos yksi ihminen muuttaa ruokavaliotaan.

Syön lihaa varmaan joka päivä. Täällä Oulussa koulusta ei saa vegaaniruokaa, ja joskus samaa pahaa kasvisruokaa tarjotaan monta päivää putkeen. Kasvisruokapäivänä on aina tarjolla porkkananappeja, mutta kukaan ei halua mennä syömään, koska ne ovat niin pahoja. Silloin olen sanonut, että kasvisruoka voi olla hyvääkin, jos sen osaa tehdä oikein.

Kotona lempiruokiani ovat hampurilaiset ja perunamuusi. Rakastan vegaanista maksamakkaraa ja saatan syödä sitä tuubista suoraan lusikalla. Syön yleensä silloinkin, vaikka en tykkäisi kotona tehdystä ruoasta.

Kaveripiirissäni on yksi kasvissyöjä. Kun kaverit tulevat meille, he kysyvät, että onko ruokana jotain vegaanihömpötystä. Kyllä he meillä syövät, mutten tiedä, tekevätkö niin mielellään.

Olen eläinrakas, ja moni lempijulkkikseni on vegaani. Vanhempana voisin itsekin ryhtyä vegaaniksi. Silloin minun ei tarvitse enää syödä koulussa, ja minulla on enemmän rahaa ja mielenlujuutta päättää olla syömättä lihaa.

Aino Hela, 48, Helsinki: ”Vaatelakko teki lopun ostosriippuvuudestani”

Aino kirjoittaa vaatelakoistaan blogiinsa, jotta muutkin pohtisivat kulutustottumuksiaan. ”Haluan olla vaikuttamassa siihen, että edes muutama ihminen lähtee mukaan haasteeseen. Olen niin introvertti, etten voi mennä osoittamaan mieltä, mutta voin inspiroida blogin kautta.”

Olin ennen ongelmashoppailija. Tilailin vaatteita etenkin ulkomaisten verkkokauppojen sovelluksista, joihin jäin koukkuun samalla tavalla kuin mobiilipeliin voi jäädä. Menetin mielenkiinnon kuitenkin nopeasti. Ostoskassit saattoivat jäädä vaatekaappiin pitkäksi aikaa, koska dopamiinikiksit oli jo saatu.

Vaikkei minulla ole omia lapsia, ajattelin paljon sitä, millaisen planeetan jätämme jälkipolville. Oli lannistavaa lukea uutisista, että suomalaisten kulutustyyliä varten tarvittaisiin neljä maapalloa. Tajusin, että minun täytyy järkevöittää ostoskäyttäytymistäni.

Ei uusia vaatteita puoleen vuoteen – sen päätöksen tein viime vuoden tammikuussa. Shoppailun lopettaminen oli vapauttavaa. Päätin ehkäistä halun muodostumista välttelemällä kauppoja ja poistamalla kaikki ostosovellukset latteilta. Lopetin myös monen uutiskirjeen tilaamisen. Huomasin, että tarpeita ei ole, kun mikään ei synnytä niitä.

Minua auttoi myös se, että kirjoitin kokemuksestani Halipula-blogiini, jonka lukijoille tunsin olevani tilivelvollinen. Puolen vuoden jälkeen kysyin heiltä, jatkaisinko vaatelakkoa koko vuoden. Koska suurin osa kannatti ajatusta, ihmiskokeeni kesti vuoden loppuun. Se oli paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella ja muutti tavarasuhteeni täysin. Päätin, että jatkossa käytän kaikki vaatteeni niin loppuun, että ne kelpaavat enää tekstiili­jätteeksi.

Aino ostaa nykyään vain treenikengät uusina. Kuvan nilkkurit ovat kymmenvuotiaat ja ajalta ennen ostolakkoja. Hän pitää niistä huolta käyttämällä ne ainakin kerran vuodessa suutarilla ja vaihdattamalla kanta­­laput parin vuoden välein.

Vuosi sitten joulukuussa törmäsin netissä berliiniläisen ajatushautomon Hot or Cool -instituutin raporttiin, jonka mukaan maapallon kestokyvyn puitteissa ihmiset saisivat ostaa vain viisi uutta vaatetta vuodessa. Pian someen ilmestyikin Viiden vaatteen vuosi -haaste, johon päätin osallistua seuraavaksi. Sääntöihin kuului, että käytettyjä vaatteita saisi ostaa ja että alusvaatteita ei lasketa. Se pelasti minut, ja ensitöikseni ostin kahdet uudet rintaliivit. Aikaisemmat olivat menneet vuosien käytössä huonoon kuntoon.

Koska kirppisostokset sallittiin, vanha shoppailuholisti minussa alkoi nostaa päätään. Kävin ostoskierroksilla second hand -liikkeissä ja otin käyttöön sovelluksia, joiden kautta voi ostaa ja kaupata käytettyjä vaatteita. Kun kierrätysmyymälästä ostamani villa­paidan mukana kotiimme tuli koiperhosia, siirryin kokonaan toisilta kuluttajilta ostamiseen sosiaalisessa mediassa tai sovelluksissa.

Aikakausi patologisena shoppailijana näkyy elämässäni edelleen niin, että kaapit pursuavat tavaraa. Toisaalta olen iloinen, etten koskaan oppinut konmarittamaan. Olen löytänyt koko ajan uutta päällepantavaa, ja joissakin vaatteissa on jopa hintalaput yhä kiinni.

Nykyinen vaatemääräni riittää minulle moneksi vuodeksi. Olen kuitenkin alkanut treenata tavoitteellisesti, joten monet lempivaatteeni ovat alkaneet kiristää hartioista ja reisistä. Siksi olen ostanut käytettynä esimerkiksi puseroita ja housuja.

Päädyin vuoden aikana ostamaan kolme uutta vaatetta. Ne kaikki liittyvät harrastukseeni: olen hankkinut juoksu- ja salikengät sekä treenitrikoot. Joululahjaksi olen pyytänyt puolisoltani uutta flanellipyjamaa, jollaista on tosi vaikea löytää kierrätettynä. Pyysin häntä olemaan tarkkana materiaalin suhteen, sillä kankaan pitää olla paksua ja tanakkaa, jotta se kestää vuosia. En nimittäin aio jatkossakaan ostaa yhtään ylimääräistä vaatetta.