"Lapsettomana sinkkunakin minussa asui kotiäidin ja suurtalouskeittäjän sielu. Nyt saan olla äiti, joka on kotona vastassa, kun lapset pääsevät koulusta. Olen se, jolle kerrotaan päivän kivat ja huonot asiat.
Tällä hetkellä luokseni on sijoitettuna viisi murrosikäistä lasta. Kymmenen vuoden aikana olen saanut kasvattaa kaikkiaan seitsemää teiniä ja olla tukiperheenä vieläkin useammalle.
Kun perheessä on viisi teiniä, ruokaa kuluu ihan älyttömiä määriä. Sen rahtaaminen on pakottanut minut auton rattiin, vaikka arastelen liikennettä. Siskoni nauroi, että miten voin pelätä ajamista mutta ottaa tuosta vaan kotiini lauman itseäni päätä pidempiä murrosikäisiä. En ollut edes ajatellut asiaa.
Olen halunnut antaa kodin nimenomaan teineille. Heille on tarjolla vain vähän sijaisperheitä. Sitä paitsi minulle on fyysisesti helpompaa, kun ketään ei tarvitse pukea tai kantaa sylissä.
Tiedän olevani hauska äiti. Se näkyy perheessämme hyväntahtoisena kiusoitteluna ja huulenheittona. Olen huomannut, että verbaalisuus siirtyy ympäristön kautta myös nuoriin. Olen 150 senttiä pitkä, joten sanat ovat ainoa, millä voin nuoriin vedota. Muuta katu-uskottavuutta minulla ei ole. Joskus olisi kyllä hyvä, jos olisin vähän vähemmän kipakka suustani.
Annoin biologiselle vanhemmuudella mahdollisuuden siihen asti, että täytin 40. Seuraavana päivänä astuin ensimmäisen kerran sosiaalitoimiston ovesta sisään. Sijaisperheille tarkoitetun valmennusprosessin aikana vahvistui, että tämä on minun tieni.
On ihan yhtä jännittävää saada kotiinsa murrosikäinen 40-vuotiaana kuin vauva 27-vuotiaana. Samalla tavalla lapseen täytyy tutustua ja opettaa sille elämän rytmi. Ihan kuin pienten lastenkin kanssa, minä opetan murrosikäisilleni, että ylös noustaan aamulla ja illalla mennään ajoissa nukkumaan. Biologinen äiti laittaa lapsensa päiväkotiin ja miettii, että miten se siellä pärjää. Samalla tavalla minä murehdin, että vastahan tuo kesällä tuli, ja nyt pitäisi mennä yläasteelle.
Sinkkunaisena sain nukkua niin pitkään kuin halusin. Nyt olen huomannut, että kolmen tunnin yhtenäisillä yöunilla pärjää yllättävän pitkälle.
Joskus olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en hyödynnä tohtorintutkintoani tekemällä kansainvälistä tiedettä tai hienoa tutkimustyötä. Toisaalta jokainen syrjäytynyt lapsi maksaa yhteiskunnalle miljoonan. Että jos yhdenkin pelastan, olen tutkintoni korvannut. Eikä yksikään asia, jonka olen elämässäni ennen lasten tuloa oppinut, ole mennyt hukkaan.
Lapsissani parasta on se, että jokainen heistä on halunnut muuttaa luokseni asumaan. Sijaisvanhemmuus vaatii uskallusta tykästyä toisen ihmisen lapseen ja ottaa hänet elämäänsä. Samalla ovenavauksella saa sitten vielä sosiaalityöntekijän ja lapsen lähipiirin. Haasteellista on löytää yhteistä silloin, kun lapsi on ihan erilainen kuin minä, vaikka musikaalisesti lahjakas tai liikunnallinen. Biologisissa lapsissa saattaisi olla enemmän tuttuja piirteitä.
Jos on ollut aivan erityisen ihana päivä, ajattelen, että älkää ikinä kasvako. Toisinaan lapsia peitellessä käy mielessä, että ihanaa, kun tuokin tuosta joku päivä aikuistuu ja lähtee. Oikein vaikeina hetkinä lohduttaudun sillä, että lapsilla on takanaan pitkä historia, joka heijastuu käytökseen minusta riippumatta.
Tänä aamuna yksi lapsista halusi lähteä tennareissa kouluun, mutta kielsin, kun oli liian kylmä. Huomasin, että hän oli uhmannut minua ja livahtanut silti ulos kangaskengissä. Laitoin perään tekstiviestin, että rangaistukseksi tänään ei voi tulla kavereita kylään. Pystyin asialliseen käytökseen, vaikka sisäinen kuohuntani oli jotakin ihan muuta. Välillä olen aivan yhtä lapsellinen kuin teinitkin ja keuhkoan täyttä kurkkua, että tässä talossa ei saa huutaa.
Viiden teinin ainoana sijaisvanhempana minua auttaa se, että olen itse halunnut tähän tilanteeseen. Olen kinuamalla kinunnut, että vielä yksi ja vielä yksi lapsi. Elämässäni ei ole koskaan ollut toista aikuista jakamassa kasvatusvastuuta tai kotitöitä, joten en osaa kaivata sitä.
Kun nämä nuoret aikuisina kertovat elämästään sijaisperheessä, he puhuvat tiskivuoroista, karkkipäivistä ja telkkarihetkistä. Toivon, että he muistavat yhteisen arkemme. Minua ei ole syytä nostaa jalustalle, mutta toivon, että heille jää tästä kodista turvallinen olo.”
