Vesitakka, eli vesikiertoinen takka kelpaa talon päälämmönlähteeksi, kunhan se on oikein mitoitettu ja yhdistetty keskuslämmitykseen. Talon lämminvesivaraajassa tulisi lisäksi olla sähkövastukset tai muu lisälämmönlähde, jotta pakkanen pysyy poissa myös lomilla tai muina aikoina, jolloin ei ole mahdollisuutta lämmittää tulisijaa.

Keskikokoisissa matalaenergia- ja passiivitaloissa aktiivinen lämmittäjä voi kattaa vesitakalla suurimman osan lämmityskauden tarpeestaan. Ainoastaan huippupakkasilla järjestelmä ei välttämättä kata koko talon tarvitsemaa maksimilämmitystehoa. Toisaalta, huippupakkasten lämmitystehoa tarvitaan vain lyhyen aikaa vuodesta. Tällöin otetaan avuksi muu lämmönlähde, esimerkiksi sähkö tai lämpöpumppu.

Vesitakassa vesi lämpenee takan sisälle asennetussa takkasydämessä tai takan kuoreen asennetussa lämmönsiirtimessä, josta se johdetaan lämminvesivaraajaan ja edelleen pattereihin, lattialämmitykseen tai lämpimäksi käyttövedeksi.

Vesitakkasydämellä varustettu tulisija on suhteellisen kevyt, sillä teräksestä valmistettu takkasydän painaa luukkuineen ja keraamisella tulipesällä vain 200–400 kiloa. Se sopii siis myös lattialle, joka ei kanna painavaa varaavaa takkaa.

Vesitakkasydän vaatii suojakseen jonkinlaisen kuumuutta kestävän kuoren. Valmistajat tarjoavat erilaisia valmiskuoria takkasydänten ympärille, mutta sellaisen voi halutessaan suunnitella oman makunsa ja sisustuksensa mukaan. Sydämen voi päällystää esimerkiksi palamattomalla betonilevyllä ja rappauksella tai verhota tiilillä.

Useimpien vesitakkasydämien luukuissa on tuplalasi, ja sydämen ympärille on saatavana lisäeristys. Näin takan lämpö saadaan johdettua veteen vielä tehokkaammin. Huoneilma ei lämpene liikaa, vaikka tulta poltettaisiin pitkään.

Pienehköissä vesitakoissa, joissa on melko vähän lasipintaa, lämmöstä siirtyy veteen noin 80 prosenttia. Loput 20 prosenttia säteilee huonetilaan. Suuret lasipinnat lisäävät säteilylämpöä, ja tällöin veteen siirtyvän lämmön osuus on noin 70 prosenttia.

Veteen saadaan siirtymään tehoa 10–15 kW tunnissa. Suurin hyöty saadaan, kun vesivaraajan tilavuus on suhteellisen iso, noin 500–1 000 litraa. Sitä pienempi kannattaa valita, jos haluaa vesitakan lämmittävän pääasiassa käyttövettä.

Vesitakkasydänpakettiin kuuluu aina myös kiehunnanestoventtiili, joka toimii niin sanottuna varoventtiilinä esimerkiksi sähkökatkojen aikana. Sen avautuessa kylmä vesijohtovesi kiertää takan sisällä olevassa jäähdytysputkessa ja jäähdyttää näin takassa olevan veden. Jäähdytysvesi johdetaan takan läheisyydessä olevaan viemäriin.

Toinen yleinen vesitakkatyyppi on lämmönsiirtimellä varustettu varaava tulisija. Niissä etu on, että vesi jatkaa lämpenemistään vielä sen jälkeen, kun tuli on sammunut.

Tällaisia vesitakkoja suositellaan etenkin matalalämpöisiin järjestelmiin, kuten lattialämmitykseen, joissa se tuottaa parhaan hyödyn. Kaveriksi sopivat monenkokoiset lämminvesivaraajat.

Lämpöenergia voidaan varastoida suhteellisen pieneenkin vesivaraajaan, koska takka toimii varaava massana. Ihanteellinen on noin 300 litran hybridivaraaja, jolloin takan tuottama lämpöenergia ei ylilämmitä varaajaa. Pieni varaaja on helppo sijoittaa taloon ja on energiatehokas.

Hybridi- eli kombivaraajassa vesi kerrostuu varaajan sisällä niin, että alhaalla on viileää ja ylhäällä käyttövesilämpöistä vettä. Näin säästyy myös energiaa.

Saneerauskohteissa on mahdollista hyödyntää jo olemassa olevaa varaajaa ja vesikiertoista lämmitysjärjestelmää, mutta liitettävyys olemassa olevaan järjestelmään kannattaa varmistaa LVI-suunnittelijalta.

Varaavat takat painavat 1 000–3 000 kiloa. Lämmönsiirtimien koko valitaan uunin koon mukaan. Ne lisäävät takan painoa vain noin kymmenellä kilolla.

Takan sisä- ja ulkokuoren väliin sijoitetut lämmönsiirtimet eivät muuta tulisijan lämmitystapaa normaaliin varaavan takkaan verrattuna, eikä lämmönsiirtimessä tarvita erillistä hätäjäähdytysjärjestelmää.

Asiantuntija: tuotekehityspäällikkö Ville Seppälä, Linnatuli, tuoteasiantuntija Onni Ovaskainen, Tulikivi