Kotivinkki

Veljiensä sijaisäidiksi ryhtynyt Noora: "Omista pidetään aina huolta"

Veljiensä sijaisäidiksi ryhtynyt Noora: "Omista pidetään aina huolta"

Kun Noora Sallinen oli 23-vuotias, hän ryhtyi kahden velipuolensa sijaisäidiksi. Nyt Noora työskentelee lastensuojelussa ja ajattelee, että kiukuttelu elämälle on turhaa.
Teksti Anni Peltola
Kuvat Kirsi Tuura
Mainos

Eihän tässä ole vaihtoehtoja. Niin Noora Sallinen muistaa ajatelleensa parikymmentä vuotta sitten, kun ystävä tapitti häntä kahvilan pöydässä silmiin ja kysyi: aiotko todella ryhtyä veljiesi sijais­äidiksi?

Tuolloin oli syksy ja vuosi 1999. Noora oli 23-vuotias yksinhuoltaja, joka kävi osa-aikatöissä kangaskaupassa ja asui nelivuotiaan Kerensa-tyttärensä kanssa. Kahvilan pöytään hän oli päätynyt, koska hänen velipuoliensa Iiron, 11, ja Eetun, 5, äiti oli menehtynyt muutamaa kuukautta aiemmin aivoinfarktiin.

Nyt veljiä uhkasi huostaanotto, joten Noora oli päättänyt tehdä jotain.

– Olen aina ollut ihmisenä ratkaisukeskeistä tyyppiä. En jää asioihin lillimään vaan menen niitä kohti, Noora miettii.

Eikä Noora oikeastaan koe tehneensä päätöstä, tai varsinkaan vaikeaa sellaista. Hänelle oli alusta asti selvää, että pojat muuttavat hänen luokseen. Muu ei olisi tullut kuuloonkaan.

Omista pidetään aina huolta.

VELIPUOLTEN ÄIDIN kuolema muutamaa kuukautta aiem­min oli käynnistänyt vaikeat ajat. Nooran ja poikien yhteinen isä kamppaili päihdeongelman kanssa, joten Iiro oli viettänyt paljon aikaa Nooran kanssa.

Pienempi Eetu taas oli usein isovanhempiensa luona.  Noorasta tuntui, ettei hän saanut pikku-Eetuun minkäänlaista kontaktia.

– Eetu vihasi minua. Jos menin käymään kylässä, Eetu kiroili ja huusi, että sinä et ole minun siskoni. Yökyläilyäkin kerran kokeilimme poikien äidin vielä eläessä, mutta Eetu lähinnä kiljui ja repi minua tukasta: haluan äidin.

Kerran kesällä poikien äidin kuoleman jälkeen Noora kuuli isänsä puhuvan puhelimessa ja mainitsevan sanan huostaanotto. Hän sanoi isälleen, että jos tilanne todella on johtamassa siihen, voisivatko pojat muuttaa hänen luokseen. Isovanhemmat olivat pojille tärkeitä ja olleet suure­na apuna, mutta Nooraa huoletti heidän ikänsä. Sitäkin mietittiin, että isovanhemmat ottaisivat luokseen Eetun ja Noora Iiron.

Ajatus ei tuntunut Noorasta hyvältä.

– Peräänkuulutin kovasti, että poikien pitää saada asua samassa paikassa. Vain he pystyivät jakamaan sen surun, joka heitä oli kohdannut, Noora sanoo.

Poikien tilanne huoletti kaikkia. Isäkin yritti omalla tavallaan auttaa ja miettiä järkevää asumisjärjestelyä. Voisiko hän muuttaa poikien lisäksi Nooran luo? Se ei kuulostanut Noorasta ollenkaan hyvältä ajatukselta.

Sitten tuli perjantai-ilta tammikuussa vuonna 2000. Iiro oli tottunut tulemaan viikonloppuisin Nooran luo, mutta tällä kertaa isä soitti ja pyysi, että myös Eetu saisi tulla siskolleen yöksi hoitoon. Hän lupasi hakea Eetun
kotiin seuraavana iltapäivänä.

Isä ei koskaan saapunut. Myöhemmin tuli soitto sosiaalipäivystyksestä, että isä oli vangittu.

Maanantaina Noora marssi tukijoukkoineen lastensuojeluun, jotta asia saataisiin päätökseen ja pojat voisivat muuttaa hänen luokseen.

– Muistan, miten johtava sosiaalityöntekijä katsoi minua tiukasti. Hän kyseenalaisti sijoituksen ikäni ja sukulaissuhteemme takia. Lopulta sovimme, että saan sijais­äitinä puolen vuoden koeajan, Noora kertoo.

Seuraavana päivänä Noora meni ystävänsä kanssa kaupoille ja osti kerrossängyn lelulaatikolla. Siitä eteenpäin Noora peitteli iltaisin kolme lasta: yläpedillä Iiron, alapedillä Eetun ja lelulaatikossa Kerensan.

MISTÄ NUORI NAINEN sai kaiken rohkeuden ja sinnikkyyden? Sitä hän on miettinyt itsekin.

Noora oli nuoreksi äidiksi mielestään hyvin määrätietoinen ja antoi maalaisjärjen ohjata eteenpäin. Arjessa oli aina selkeät säännöt ja rutiinit. Hän ajatteli, että vaikeistakin asioista selviää, kun istuu alas ja keskustelee.

– Oma äitini oli opettanut minulle, että puhuminen ja rakastaminen on tärkeintä.

Omalta äidiltään hän oli myös oppinut, että hätä keinot keksii. Nooran äiti oli hyvin nuori raskaaksi tullessaan, ja Noora vietti hetken vauvana lastenkodissa, kunnes Nooran isän vanhemmat ottivat Nooran ja tämän äidin luokseen asumaan.

Tuota ajatusta Noora vaalii edelleen lämmöllä: miten ystävälliset isovanhemmat avasivat kotinsa nuorelle tytölle ja pienelle lapselle. Melkein ventovieraille. Äiti sinnitteli niillä korteilla, jotka oli saanut, ja vei sienimetsälle, kun rahat loppuivat. Vaikka kaikki ympärillä olisi kaatunut, äiti oli aina läsnä.

– Olen monta kertaa nähnyt, miten äiti nousi jaloilleen hirveidenkin tapahtumien jälkeen.

KUN KERROSSÄNKY oli hommattu, Nooran arki alkoi rullata kolmen lapsen äitinä. Pojat reagoivat muutokseen kumpikin omalla tavallaan. Eetu purki viisivuotiaan vihansa Nooraan.

– Meni kuukausi, että sain edes halata Eetua. En ollut kukaan, en Noora, en sisko, olin vaan ”toi”.

Noora muistaa, että ensimmäiset kuukaudet olivat rajojen vetämistä. Poikien arki oli ollut siihen asti hyvin erilaista, ja esimerkiksi peliaikaa Noora rajoitti roimasti.

Iirokin testasi rajojaan. Hän herätteli pienempiä öisin heittelemällä pikkuautoja ovia päin. Menettämisen pelko ja epävarmuus tulevasta näkyivät pienessä koululaisessa monessa asiassa.

Yhden ratkaisevan illan Noora muistaa kuin eilisen. Noora halasi tapansa mukaan ensin yläpedillä Iiroa ja siirtyi sitten Eetun kohdalle. Siihen mennessä Eetu oli kääntänyt aina päänsä pois, mutta tällä kertaa Eetu näytti poskeaan ja sanoi, että tuohon voit antaa pusun.
Noora itki vessassa ja tuuletti. Kyllä se tästä, kyllä elämä ja rakkaus meitä johonkin kantavat!

Juuri vessassa Noora itki omat itkunsa iltaisin.

– Minussa heräsi välillä pelko: Mitä olen mennyt tekemään? Mitä tapahtuu, jos epäonnistun kasvattajana? Miten ikinä pystyn katsomaan itseäni peilistä, jos pojista ei tule kunnollisia ja tasapainoisia ihmisiä? Mietin silloin paljon menneisyyteni taakkaa ja sitä, miten iso työ on katkaista sukupolvien ketju.

Mitä lähemmäs puolen vuoden koeajan raja tuli, sitä enemmän Iiro oireili. Loppumetreillä poika lysähti hurjan raivokohtauksen jälkeen Nooran kainaloon ja sanoi: ”Sisko, älä jätä, mitä ikinä tapahtuukin, niin älä jätä.”

Tärkeänä päivänä koko porukkaa jännitti, mutta pelko erottamisesta oli onneksi turha. Noorasta tuli virallisesti poikien perhehoitaja, sijaisvanhempi.

Vuodet sijaisäitinä eivät olleet pelkkää hymyä ja onnistumista. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja usein kantavana voimana oli keskusteleminen. Kun jokin mätti, Noora istutti lapset pöydän ääreen asioita puimaan.

– Suurimpia asioita ihmisenä olemisessa on se, että meillä on suu ja mahdollisuus sanoa sillä ajatuksiamme ääneen. Voimme aina kysyä ja kertoa sen sijaan, että käytämme energiaamme asioiden murehtimiseen.

Avoimuudella selvittiin illoista, joina Eetu ikävöi biologista äitiään, ja pienen pojan pohdinnasta, onko Noora sisko, äiti vai ihan vaan Noora. Hetken aikaa Eetu kutsui Nooraa äidikseen, kuten Kerensakin.

– Sitten istuimme taas pöytään koko perhe ja sanoin, ettei Eetun ole pakko sanoa minua äidikseen. Että hän kuuluu porukkaan ja saa jotain yhtä isoa osakseen kuin Kerensa ja Iirokin, olen minä sitten äiti, sisko tai Noora. Hän saa itse valita. Lopulta Eetu päätti kutsua minua Nooraksi.

Nooran ja isän välit olivat vaikeat, ja isä koki olevansa hankalassa asemassa. Lopulta Noora otti ulkopuolisen perhehoitajan roolin ja laittoi taka-alalle isä-tytär-suhteen. Tällä hän turvasi pojille mahdollisuuden isäänsä.

Nyt isä on jo kuollut.

KERAVALAISEN paritalon keittiössä on pystyssä toimisto. Uusperheen kodissa on hiljaista, sillä Nooran kuopus Jolanda on koulussa, miesystävä töissä ja tämän tytär Erin päivähoidossa.

Noora pitää puhelinta lähellään, sillä yhdessä hänen asiakasperheistään odotellaan tietoa lapsen kotiutumisesta. Sinnikäs työskentely vanhempien kanssa on tuottanut tulosta: huostaanotettu nuori on palaamassa perheensä luo.

Työ lastensuojelussa on jotain, minkä Noora tuntee arvojensa mukaiseksi. Vielä reilu vuosi sitten hän pyöritti toisena osakkaana liikuntakeskusta ja ohjasi ryhmäliikuntatunteja. Parina viime vuotena Noora huomasi kuitenkin olevansa huono esimies: sydän veti lastensuojelun pariin, ei miettimään tulevan kauden liikuntatrendejä.

Nyt liikuntakeskus on myyty, ja Noora työskentelee Neljä astetta -nimisessä lastensuojeluyrityksessä. Sen perusti kaksi entistä lastensuojelun asiakasta.

– Voimaannun ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Jos laittaa hyvän kiertämään ja antaa läsnäoloa, voiko se aiheut­taa muuta kuin hyvää johonkin suuntaan?

Noora tekee uuden sukupolven lastensuojelutyötä. Hän käyttää työssään MES-työkalua, joka on lyhenne sanoista monimuotoisen elämän sankarit. Tarkoituksena on kohdata asiakkaan menneisyyden taakka, hyväksyä se ja siten ymmärtää, miksi tämä on sellainen vanhempi kuin on.

Silloin tällöin asiakkaiden kohtalot saavat pienen Nooran muistot heräämään. Silloin peilinä toimii oma ammatillisuus. Kukaan ei ole vastuussa muiden teoista, mutta omista tunteista kyllä ja siitä, miten ne peilaa ulospäin.

Kiukuttelu elämälle ei johda mihinkään, Noora ajattelee.

– Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi kipuillut niiden asioiden kanssa, joista olen jäänyt paitsi. Eikä se tarkoita sitä, etteikö joskus olisi hyvä polkea jalkaa ja huutaa, kunhan antaa sitten matkan jatkua.

Omaa jälkikasvuaan Noora katsoo hymyillen. Iiro työskentelee liikunta-alalla, Eetu on ostanut oman asunnon ja työskentelee putkimiehenä. Kerensa on armeijassa ja palaa jouluna kotiin kersanttina.

Kun lapset ovat lähteneet maailmalle yksi kerrallaan, Noora on itkenyt ylpeyden ja helpotuksen kyyneleitä.

– Luulen, että olen itkenyt paljon pois myös epäonnistumisen pelkoa, jota en voinut päässäni ennen pyörittää.

Nyt Noora voi jo kehaista itseään: Minä onnistuin. Minä kasvatin heistä hyväsydämisiä, avoimia aikuisia.

Nooran 5 vinkkiä vastuun kantamiseen

1. Kuuntele omia tarpeitasi. Opettele erottamaan, mikä on halua ja mikä oikeasti tarvetta.

2. Ota vastaan tukea silloin, kun sitä tarvitset. Vaikka minäkin olen ohjannut omaa laivaani, läheiset ovat olleet perheelleni selviytymisen edellytys.

3. Puhu, keskustele ja kuuntele. Jos keskusteleminen tuntuu vaikealta, muista, että se on taito, jonka voi opetella.

4. Elämäsi koostuu niistä asioista, joita siinä itse näet. Positiivisuudessa ja toivon näkemisessä piilee suuri voima.

5. Arvosta ja vaali kehoasi. Muista, että ihminen on kokonaisuus, ja keho ja mieli kulkevat yhdessä.

Suosittelemme myös näitä:

Julkaistu: 5.7.2017
Katso myös nämä