Kotivinkki

Vanhat kankaat ovat ainutlaatuisia aarteita ullakolta – Auli Viitala keksi pitsikoristeisille perintölakanoille uuden elämän

Vanhat kankaat ovat ainutlaatuisia aarteita ullakolta – Auli Viitala keksi pitsikoristeisille perintölakanoille uuden elämän
Monesta kodista löytyy perittyjä kankaita, jotka tekisi mieli nostaa arvoiseensa käyttöön. Auli Viitala säilöi kapiolakanoita vuosia, kunnes keksi niille tarkoituksen.
Julkaistu: 2.11.2021

Olipa kerran kauan, kauan sitten kaunis, nuori morsian.

Ompelijatar Anni Sjö­strand siellä valmisti kapioitaan, sillä hänestä oli pian tuleva Anni Liljeqvist. Valkeisiin lakanoihin hän kirjaili uudet nimikirjaimensa AL. Joihinkin hän taituroi myös H-kirjaimen sulhasensa Helgen mukaan.

Nyt, 86 vuotta myöhemmin, sormeilen Annin taidokkaasti virkkaamia pitsejä ja aistin historian läsnäolon: suku­historian tapoineen ja arvostuksineen, suomalaisen käsityön historian, mutta myös sänky­kamariasioiden ja puhtausnormien historian sekä puuvillan pitkän matkan pelloilta petiin.

Minulle Annin lakanat ovat aarre. Hän oli taitava käsityöläinen, joka ei säästellyt vaivaa omien kapioidensa kanssa. Pitsit on virkattu niin kapealla koukulla, että en ole koskaan pitänyt sellaista edes kädessäni, ja taitteet on ommeltu millintarkkaan.

Miten minulle on tällaisia hienouksia päätynyt? Olenko niiden arvoinen, kun en edes ole Annin sukua? Mihin uskallan käyttää niin kallis­arvoisia kankaita?

"Aiemmin tarkoitus oli valmistaa tuotteita, joita pystyttiin mainostamaan ja myymään pitkäikäisinä."
Anne Vesanto

Vanhoja, taidokkaasti tehtyjä lakanoita, pöytäliinoja ja verhoja löytyy lukuisasta muustakin kodista, kesämökiltä tai mummolasta. Usein tekstiilejä yhdistää kysymys: mitä niille tekisi. Ovatko ne edes aarteita vai sittenkin kierrätysongelma?

Pitsikoristeiset päällilakanat ovat arvokkaita siksi, että ne kertovat entisajan elämästä ja suvun historiasta. Rahallista arvoa niillä ei juuri ole – kirpputoreilta saa alle kympillä lakanan kuin lakanan, mikä hätkähdyttää, jos ymmärtää, kuinka monta työtuntia sen valmistamiseen on aikanaan mennyt.

Uudesta lakanakankaasta joutuu maksamaan metritavarana enemmän, vaikka laatu on selvästi heikompaa. Sellaista napakkaa, kestävää ja muotonsa pitävää kangasta, jota yli 40 vuotta sitten Suomessa kudottiin, ei enää saa. Miksi ei?

– Aiemmin tarkoitus oli valmistaa tuotteita, joita pystyttiin mainostamaan ja myymään pitkäikäisinä, johtava konservaattori Anne Vesanto Suomen käsityön museosta kertoo.

Vaatteiden ja kankaiden piti kestää kulutusta ja huoltoa, ja niitä piti voida käyttää uudelleen esimerkiksi vaatteiksi kuositeltuina.

– Nyt on ollut pitkään vallalla kertakäyttöisten tuotteiden aikakausi, joka koskee myös vaatteita. Pidetään vähän aikaa ja heitetään pois. Tämähän koskee myös sisustusta, joka sekin on ollut kertakäyttöistä ja nopeasti trendien mukaan vaihtelevaa, Vesanto jatkaa.

Marjatta Metsovaaran damasti Primavera on yksi kestosuosikeista.
Kun hypistelee samoja kankaita 1970-luvulta ja uustuotantona 2010-luvulta, ero tuntuu ja näkyy paksuudessa, kiillossa ja painojäljessä.

Toinen syy laatueroon on tuotannossa. Nykyisin puuvillan kasvua on lisätty teholannotteilla, ja sen käsittely on koneellistettu, samoin kudonta. Tehokkuus on merkinnyt tuotannon kasvua – mutta ilmeisesti laadun kustannuksella.

Ruotsinsuomalainen kirjailija Susanna Alakoski aloitti tänä keväänä sukutrilo­gian, jonka ensimmäinen osa Pumpuli­enkeli kuvaa Vaasan puuvillatehtaan naisia. Alakoski muistuttaa sähköpostihaastattelussa, että kankaiden historia ei koske pelkästään niiden käyttöä kodeissa tai suunnittelijoiden taiteellista työtä, vaan niillä on myös tekijänsä, jotka usein unohtuvat: säätti­tytöt, karstaajat, muuttelijat, venyttäjät, lupikoneen hoitajat, liittäjät, roovikehrääjät, muulikehrääjät, rengaskehrääjät, kertaajat, vyyhtijät, rullaajat, luojat, puolaajat, antelijat, kutoja, värjärit, valkaisijat, noppaajat, prässääjät, pakkaajat.

– Siksi halusin kuvata itse puuvilla­tehtaita. Halusin kertoa työstä, jota tehtaissa tehtiin. Kun puhumme vuodevaatteiden historiasta, meidän täytyy puhua samaan aikaan myös tekstiiliteollisuuden historiasta ja kaikista niistä tuhansista naisista, joiden kädet ovat valmistaneet kankaita, Alakoski sanoo.

Jani Fagerholm vastaa Muijassa kankaiden huollosta: tärkkää ja silittää.

Arvokkaat kankaat ovat vieläkin laadukkaampia kuin edulliset kankaat, mutta kun hypistelee samoja kankaita 1970-luvulta ja uustuotantona 2010-luvulta, ero tuntuu ja näkyy paksuudessa, kiillossa ja painojäljessä.

Vanhojen kankaiden ekspertti, yrittäjä Taina Vuorela tuntee suomalaiset kankaat kuin omat lautasliinansa. Kun hän esittelee Muija-liikkeensä myyntikokoelmaa Helsingin Kannelmäessä, suunnittelijoiden nimet kohisevat korvissa. Nettisivulta tarkistan, että kaupassa on myynnissä 74:n nimeltä tunnetun suunnittelijan tekstiilejä.

– Verhoihin ja pöytäliinoihin on usein painettu valmistajan tai suunnittelijan nimi, mutta vaatetuskankaissa niitä ei ole, Vuorela kertoo.

Vaikka vanhoilla kankailla voi olla taiteellista arvoa ja ne ovat laadukkaita, niistä ei saa läheskään samaa hintaa kuin uusista.

Suurelle yleisölle kenties tutuimpia nimiä ovat Marjatta Metsovaara, Dora Jung, Maija ja Kristina Isola, Fujiwo Ishimoto, Ritva Puotila, Annika Rimala ja Vuokko Nurmesniemi. Yksittäisiä nimiä tunnetumpia ovat kuitenkin tuotemerkit, kuten Finlayson, Tampella, Marimekko ja Vuokko. Ja sitten on niitä klassikkonimiä, joiden Taina Vuorela soisi olevan tunnetumpia: esimerkiksi Erkki Helenius ja Helmi Vuorelma.

Ostajille kelpaavat myös muut kuin nimekkäät kankaat, jos laadusta ja kuviosta näkee, että kyseessä on suomalaisen tekstiiliteollisuuden kulta-ajan 1950–1960-lukujen kangas. Vuorela toimii kankaiden jälleenmyyjänä, ja suurin osa asiak­kaista on Japanissa.

Usein ullakoilta löytyneet kankaat myydään itse Tori.fissä tai Huuto.netissä. Tällöin hintakin pitää tietenkin määritellä. Pääsääntö on, että vaikka vanhoilla kankailla voi olla taiteellista arvoa ja ne ovat laadukkaita, niistä ei saa läheskään samaa hintaa kuin uusista kankaista. Se johtuu siitä, että vaatetus- ja sisustuskankaita ostetaan yleensä juuri se metrimäärä kuin tarvitaan, ja perittyjä kankaita taas on se määrä, mitä sattuu olemaan. Tarvitaan tuuria, jotta ostajan tarve ja tuote kohtaavat.

Nykyään pinnalla ovat taas raidat, ruudut ja muu skandinaavinen eleettömyys. Dora Jungin Viivaleikki-liinan voi hyvällä tuurilla löytää käytet­tynä, mutta sitä saa myös uustuotantona.

Tekstiilitaide on ainoita taiteenaloja, joilla loistavat naiset, Taina Vuorela sanoo.

– Heitä pitäisi nostaa enemmän esiin myös nimeltä mainiten, hän sanoo.

Dora Jung (1906–1980) oli taiteilija, jonka suosio on kestänyt ja viime vuosina jälleen kasvanut. Hänen tekniikkansa oli pellavadamasti, jossa kuvio kudotaan kankaaseen: se syntyy kuteen ja loimen vaihtelusta, ja kankaan toiselle puolelle syntyy sama kuvio negatiivina. Nykyisin Lapuan Kankurit valmistaa uustuotantona Jungin suosituimpia malleja, kuten Sata ruusua, Viivaleikki ja Anemone.

Dora Jung perusti aikanaan oman kutomon. Tunnetuimmat työnsä hän teki Tampellalle, jolla oli riittävästi kapasiteettia massatuotantoon. Samalla hän mahdollisti Tampellan menestyksen suunnittelemalla yhä uusia suomalaisten rakastamia malleja, joista tuli klassikkoja.

Auli Viitala peri kapiolakanat puolisonsa äidiltä.

Samaan aikaan Doran ikätoveri, peder­söderläinen ompelija Anni, yritti löytää työlleen aikaa perheen perustamiselta.

Annille pitsireunaiset lakanat eivät edustaneet perinnettä vaan nykyaikaa. Päällilakanoita nimittäin alettiin käyttää 1930-luvulla. Siihen asti oli saatettu suojata patja aluslakanalla, mutta täkit lepäsivät sellaisinaan nukkujan yllä.

Annin ja hänen ikätoveriensa kodeissa nukuttaisiin hienosti ja modernisti kahden lakanan välissä; päälli­lakanan yläreuna taitettiin täkin päälle. Pussilakanat keksisi vasta seuraava sukupolvi.

Pitsit makasivat vuosikymmeniä käyttämättöminä Rantojen liinavaatekaapissa.

Anni ja Helge menivät naimisiin Pietarsaaressa 1935. Helgen työ rautateillä vei heidät Lappiin Kaulirannan asemalle ja sitten Porvooseen, jossa syntyi tytär Barbro 1939. Talvisodan aikana perhe palasi Pietarsaaren maalaiskuntaan Pedersöreen. Annin poljettava ompelukone kulki mukana ja toi perheelle voin leivän päälle.

Aikanaan lakanat peri Annin ainokainen Barbro, joka oli päätynyt Länsi-Uudellemaalle ja äitinsä tavoin naimisiin rauta­tieläisen, Henrik Rannan kanssa. Silloin oli kuitenkin jo tapahtunut suuri muutos makuukamareissa – enkä tarkoita nyt e-pillereitä – päällilakanat olivat vaihtuneet pussi­lakanoihin. Pitsit makasivat siis käyttämättöminä monta vuosikymmentä Rantojen liinavaatekaapissa, ja sinä aikana syntyi kaksi poikaa, jotka kasvoivat miehiksi. Nämä saivat yhteensä kolme lasta, jotka kasvoivat hekin aikuisiksi.

Barbro jäi kaksi vuotta sitten leskeksi ja muutti yksin pienempään asuntoon. Hän antoi lakanat minulle. En kuulu sukuun mutta hengailen sen liepeillä, sillä rakastuin Barbron kuopukseen Thomakseen viitisen vuotta sitten, kun tämän lapset olivat jo aikuisia.

Kapion pitsi koristaa yöpaidan helmaa.
Kun kaivoin lakanat esiin Loimun ja Emilin lahjaa varten, niissä oli edelleen Barbron parfyymin tuoksu.

Mihin näitä sukuaarteita voisi uusio­käyttää? Apua kannattaa pyytää ammatilaiselta, jos käsissä on kallisarvoisia kankaita, joihin ei itse osaa tai uskalla iskeä saksiaan.

Pelko on aiheellinen, sillä jos isoisoäidin käsityön harkitsemattomuuksissaan tärvelee, ei uusia saa. Siksi minäkin mietin kaksi vuotta, miten käyttäisin lakanat riittävän arvokkaalla tavalla.

Pussilakanoita päällilakanoista ei saa tehtyä, koska ne ovat kapeampia. Helppo tapa hyödyntää niitä olisi ommella kappaverhot, joiden ala- tai ylälaidassa kulkee pitsi.

Helsinkiläinen eko-ompelimo Mereija on toteuttanut verhoja, joissa on leikattu lakanoista vain komeimmat palat ja yhdistelty niistä verho, jossa on pitsiraitoja koko matkalta. Eri kuvioiset ja levyiset pitsit muodostavat mielenkiintoisia yksityis­kohtia ja tekevät kauniita varjoja sisälle ja ulos.

Yrittäjä Eija Väyrynen haluaa nostaa esiin naisia, jotka ilman nimeä, koulutusta tai työhuonetta tekivät uskomattoman laadukkaita käsitöitä sivutyönään.

– Minun äitinikin virkkasi Karjalan korvessa monet sängynpeitteet rouville Helsinkiin, Väyrynen sanoo.

Yöpuvun housuissa on mukavasti kieriskelyvaraa.

Annin lapsenlapsenlapsista ensimmäinen, Emil Ranta, meni alkukesästä naimisiin. Koska korona siirsi häitä vuodella, lahjojen tekemiseen oli runsaasti aikaa.

Ehkä Annin lakanoista voisi tehdä tyynyliinat? Vauvan lakanoita en kyllä kehtaisi.

Sitten törmäsin kirpparilla vanhaan, puuvillaiseen alusaluun: sortsimaisiin, suuriin pöksyihin ja liivimäiseen pikku­paitaan, jonka reunoja koristivat sievät pitsit.

Kun tuunasin asua omiin mittoihini, keksin, että tällaisia ihania hepeneitä saisi tehtyä päällilakanoista. Emilin morsian Loimu olisi juuri oikea nainen pukeutumaan sulhasensa isän äidin äidin kapioihin. Tulos näkyy tämän jutun valokuvissa, jotka on otettu ennen häitä.

Kun kaivoin lakanat esiin Loimun ja Emilin lahjaa varten, niissä oli edelleen Barbron parfyymin tuoksu. Päätin olla pesemättä sitä pois. Sillä Annin kapioista tehdyt tyynyliinat ja yöpuku, jonka suvun nuorin morsian nyt saisi, ovat lahja kaikilta perheen naisilta, jotka ovat kankaita vaalineet. Niiden viesti on: ”Tervetuloa sukuun!”

Korttiin kirjoitin: ”Kauniita unia ja unelmia! Sköna drömmar!” Alle­kirjoituksia on kaksi. Toisen, sen kauniimman, kirjaili 86 vuotta sitten AL.

Aina kun käytät ompeluun kangasta, jolla on erityistä arvoa, tee mallikappale. Itse käytän rikkinäisiä lakanoita.

Auli Viitalan vinkit: Näin vanhoista lakanoista voi tehdä yöpuvun

  • Helpoin yöpukumalli on hihaton babydoll-mekko: siinä pitsit saa aseteltua helmaan ja rinnan päälle, kapeat ehkä jopa olkaimiin. Yömekossa ei tarvita vetoketjua, mutta sen täytyy olla tosi väljä.
  • Mekon sijaan halusin tehdä paidan ja pöksyt. Minulla ei ollut morsiamen mittoja käytössäni, joten malli on sellainen, että sinne päin -koko käy. Jätin yöpaitaan kieriskely­- ja muhinointi­varaa.
  • Aina kun käytät ompeluun kangasta, jolla on erityistä arvoa, tee mallikappale. Itse käytän rikkinäisiä lakanoita. Jos olet heittänyt ne pois, kysy naapurilta, sillä niitä on monella kaapit väärällään. Malli­kappale on nopea ommella, koska huolittelun ja yksityiskohdat voi jättää pois.
  • Jätekankaalla voi myös tehdä kokeiluja. Jos otat mitat vaikkapa collegehousuista, koekappaleella voit varmistaa, että väljyyttä on lakanakankaaseen tarpeeksi.

6 kommenttia