Meidän Talo

Vanhasta talosta tulee elämänkumppani: sielukas, itsepäinen, lempeä ja rakastettava

Vanhasta talosta tulee elämänkumppani: sielukas, itsepäinen, lempeä ja rakastettava

Päätoimittaja Titta Kiurun mummula oli kaunis talovanhus Vanhassa Raumassa. "Talo lämpeni pönttöuuneilla, ja aamut alkoivat sillä, että mummu pani tulet pesään ja keitti kahvit puuhellalla."
Teksti Titta Kiuru
Kuvat Johanna Myllymäki, iStock
Mainos

Kun olin pikkutyttö, mummulani sijaitsi Vanhasssa Raumassa, mukulakivetyllä kadulla, josta oli vain kivenheitto torille. Aamuisin mummu kaivoi kukkarostaan pari markkaa, ja kipitimme torille hakemaan silakoita kissanruoaksi.

Elettiin 70-luvun alkua, ja talo oli jo saanut sisävessan. Muuten pikkuhiljaa modernisoituva maailman meno ei juuri näkynyt. Talo lämpeni pönttöuuneilla, ja aamut alkoivat sillä, että mummu pani tulet pesään ja keitti kahvit puuhellalla. Istui sitten pöydän ääreen ja ryysti kahvin sokeripalan kera tassilta, kuten Raumalla sanottiin.

Lapsuusmuistot tupsahtivat mieleeni, kun luin uuden Meidän talon juttua Malin Kajanderista. Hän asuu eräässä Porvoon vanhimmista taloista, jossa kaikki on vähän vinossa, mutta asukkaiden mielestä ”juuri siksi niin kohdillaan”.

– Nykyään kaikki rakennetaan samanlaiseksi ja ajatellaan, että siinä silmä lepää. Minusta se on päinvastoin, Malin Kajander sanoo.

Toki idyllin vastapainona on tietty epäkäytännöllisyys, ja Malinkin olisi ehkä valmis muuttamaan uudempaan taloon, jos saisi kunnon eteisen, vaatehuoneen ja kodinhoitohuoneen.

Olen itse asunut uusissa ja vanhoissa asunnoissa, käytännöllisissä ja epäkäytännöllisissä – ja lopulta viihtynyt niissä kaikissa. Ei koti synny seinistä, mutta jotakin taikaa vuosisataisessa rakennuksessa on. Siitä tulee elämänkumppani: sielukas, itsepäinen – ja toisaalta lempeä ja rakastettava, kunhan sen kanssa oppii elämään.

Tuli hetki, jolloin mummu ei enää jaksanut hoitaa taloaan: lämmittäminen, lumityöt ja muut hommat kävivät ylivoimaisiksi. Talo myytiin.

Joitakin vuosia sitten pääsin kurkistamaan mummulan portista Vanhan Rauman avoimet pihat -tapahtumassa. Keskellä pihaa seisoi tuttu vaahtera, vantterampana kuin koskaan. Tunne ei ollut haikeus, vaan tyytyväisyys: Hienoa, että talosta pidetään huolta ja sitä yhä arvostetaan. Sukumme vuosikymmenet ovat vain osa talon historiaa, joka onneksi jatkuu.

Julkaistu: 14.2.2018