Meidän Talo

"Vanhassa talossa asuminen on elämäntapaintiaanin hommaa" – Jaana vaalii maalaistaloaan kuin lasta, joka ei koskaan kasva aikuiseksi

"Vanhassa talossa asuminen on elämäntapaintiaanin hommaa" – Jaana vaalii maalaistaloaan kuin lasta, joka ei koskaan kasva aikuiseksi
Sääksmäellä Tarttilan kylässä sijaitseva Paasia-talo oli Jaana Karille rakkautta ensi silmäyksellä. "Talo tuntui oikealta valon talolta, vaikka oli musta talvi-ilta. Se houkutteli esiin ideoita ja luovuutta", Jaana kertoo ensikohtaamisesta. Sittemmin hänelle on paljastunut, että talo suorastaan pulppuaa tarinoita.

Aamun ensimmäinen toimi on virittää tulet puuhellaan. Ilma alkaa kiertää ja lämpö levitä isoon keittiöön. Lasten on mukava kömpiä sängyistään ja tulla aamupalalle. Usein päivä käynnistyy kaurapuurolla, johon Jaana Kari sekoittaa itse poimittuja marjoja tai pihan omenapuiden sadosta keitettyä hilloa.

Keittiön itään avautuvista ikkunoista voi nähdä omenapuut, länteen näyttävistä ikkunoista naapurin rakennukset. Ne Jaana, 39, näki ensimmäisen kerran 16 vuotta sitten, kun hän kahvitteli keittiön pöydän ääressä ostoaikeissa. Oli talvi ja tapaninpäivä. Televisiosta vyöryi uutisia Thaimaassa tapahtuneesta suuronnettomuudesta, tsunamista.

– Talo tuntui oikealta valon talolta, vaikka oli musta talvi-ilta. Se houkutteli esiin ideoita ja luovuutta, Jaana muistelee.

Nuoren ostajan saama ensivaikutelma ei pettänyt. Valoa tulvii taloon aamusta iltaan yli kahdestasadasta ikkunaruudusta.

Jaana Kari Aili-tyttären syleilyssä keittiössä, josta pääsee perällä näkyvään tyttären huoneeseen.
Talo lämpiää yhä puulla, niin kuin se on aina tehnyt.
Paasia on Jaanan mielestä kuin lapsi, joka ei koskaan kasva aikuiseksi.

Ison talon hoitoon liittyy paljon hiljaista tietoa, jota on pitänyt opetella ensimmäisestä asuinpäivästä lähtien. Jaana on muun muassa oppinut tulipesien niksit ja hyvä niin, sillä jokainen uuni on oma persoonansa ja syttyy eri tavalla. Paasiassa on viisi kakluuniuunia, kaksi pönttöuunia ja niiden lisäksi puuhella, leivinuuni ja takka. Jaana kertoo, että talo lämpiää yksinomaan puulla.

– Pärjäämme puulämmityksellä kuten aikaisemmatkin sukupolvet. Taloon on asennettu kaksi ilmalämpöpumppua varmuudeksi, mutta toistaiseksi niitä ei ole juuri käytetty. Puushow toistuu sen sijaan joka vuosi. Kuorma-auto rahtaa talon pihalle 16 heittomottia eli klapi-irtokuutiometriä koivua, ja sitten alkaa ystävien ja lasten kanssa savotta. Klapit heitetään pihapiirissä tyhjillään seisovaan navettaan ja pinotaan siellä eri kasoihin.

– Kakluuneja lämmitetään yleensä vain koivulla. Keittiössä voin polttaa sekapuita, Jaana selventää.

Etenkään talvella taloa ei voi koskaan jättää yksin, vaan se täytyy pitää lämpimänä. Talvisin Jaana ei paljon matkustele, mutta tarvittaessa hän saa apua lämmitykseen vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai naapureiltaan. Paasia on Jaanan mielestä kuin lapsi, joka ei koskaan kasva aikuiseksi.

Toisin on omien lasten kanssa: joskus he lentävät pesästä. Nyt vielä Jaana asuu Paasiaa Ailin, 11, ja Einon, 13, kanssa. Kuopus käy paikallista alakoulua ja esikoinen Valkeakoskella sijaitsevaa yläkoulua. Neljäntenä pyöränä huushollissa hyörii Vilperi-kissa, jolla on mutkattomat välit laiskanletkeän skyenterrieri Ahtin kanssa. Koiran lempipaikka lienee viileä ovensuu, jossa se seurailee asukkaiden puuhia.

Viikonpäivät lapset jakavat äidin ja isän kotien kesken. Avioeron jälkeen Jaana jäi taloon, koska lasten koulu ja ystävät olivat naapurissa. Hän piti talosta.

Paasiassa sisarukset ovat juuri vaihtaneet huoneita eikä se olekaan pikkujuttu niin isossa pytingissä. Aloitetaanpa talokatselmus ”pirtistä”, Einon uudesta huoneesta.

Vanhoilla käyttöesineillä koristellun keittiön kaapit on maalattu Falunin punamultasävyllä.
Skyenterrieri Ahti lekottelee mielellään keittiön laverisohvalla.
Keittiönpöydän äärellä voi ihailla pihan omenapuita.
Minulla ei ollut lapsikuumetta vaan talokuume.

Entinen palvelusväen puoli eli pirtti on aikanaan ollut yhtä iso kuin keittiö. Sen penkeillä on tehty iltapuhteita, kerrottu tarinoita ja tarjottu yösijaa ohikulkijoille. Onpa jopa yhden vanhuksen elämänliekkikin sammunut siellä eräänä jouluyönä.

Paasia pursuaa historiaa, ja myös Jaanan tarina asettuu osaksi pitkää ketjua. Alun perin hän osti talon yhdessä silloisen aviomiehensä kanssa. Pariskunta oli etsinyt vanhaa taloa reilut neljä vuotta sadan kilometrin säteellä Helsingistä, ja kun sellainen löytyi vähän kauempaa, he tekivät kaupat. Entinen omistaja oli pitänyt taloa yksin 30 vuotta, mutta iän kartuttua hän halusi muuttaa maaseudulta kaupunkiin.

Paasia linkittyi yllättäen myös Jaanan henkilöhistoriaan, sillä hänen isänsä suku on kotoisin Tarttilan kylästä; lapsenlapsi muutti siis tavallaan kotikulmilleen. Tarina kertoo, että Jaanan pappa oli toiminut pojannulikkana Paasiassa asuneen kuvanveistäjän mallina ja viimeisellä kerralla jäänyt ilman palkkaansa, mutta palataan vääryyden syyhyn vähän tuonnempana.

Jatketaan ensin kierrosta talon ”lämpimällä” puolella. Siihen kuuluu kolme huonetta ja keittiö. Talon muut osat ovat niin sanottua kylmää puolta. Niitä ei talvisin käytetä eikä niin ikään lämmitetä.

Toivon-kamarin sisustus noudattaa talon henkeä. Nimensä kamari on saanut Aukusti Veuron pikkuveljen mukaan.

Keittiöstä avautuu ovi emännän makuuhuoneeseen ja siitä edelleen ”saliin” eli tyttären valtakuntaan. Jälkimmäisessä jokainen tavara ei ole vielä löytänyt paikkaansa keskeneräisen huoneiden vaihdon vuoksi.

Huoneet vilisevät talonpoikaistyylisiä yksityiskohtia. Yhtäällä seisoo Jaanan papan vanha tuoli, toisaalla työkaverin isän tekemä kaappikello.

– Haluan ostaa huonekaluja niin, että ne jäävät taloon. Edellinenkin omistaja teki niin. Huonekalut kuuluvat taloon, eivät ihmisille, Jaana kuvaa sisustusperiaatettaan.

Talon viehätysvoima perustuu ajan henkeen. Se oli tehnyt vaikutuksen Jaanaankin. Viimeinen isompi remontti oli toteutettu talossa 1950-luvulla eikä Jaanallakaan ole ollut hinkua korjata kaikkea uuteen uskoon. Päinvastoin. Hän haluaa säilyttää vanhan; eihän ehjää tarvitse korjata.

– Vanhoihin taloihin on tehty paljon remppoja, mutta tähän ei ollut tehty korjaamattomia virheitä.

Vanhassa talossa pitäisi Jaanan mukaan aina asua ensin vuosi ja nähdä yksi vuodenkierto, ennen kuin muutoksiin ylipäätään ryhtyy. Talon ja asukkaan on hyvä totutella toistensa tavoille.

Paasiassa tuntuu luontevalta filosofoida vanhan talon olemusta. Huoneiden rauhallisuus lähestulkoon pakottaa hidastamaan vauhtia, ja kiire unohtuu. Tekee mieli tutkailla tapettien kuvioita, lattiaa peittävää korkkimattoa tai uuninedustaa peittävää ristipistotyötä.

Paasiassa seisoo muun muassa viisi kakluunia. Tämä kaunotar lämmittää niin sanottua välikamaria.
Pärjäämme puulämmityksellä kuten aikaisemmatkin sukupolvet.

Äidin makuuhuoneesta matka jatkuu välikamariin, jonne pääsee myös tyttären huoneesta. Ovia on kaikkialla; jossain ne ovat auki, jossain kiinni. Välikamarin yhteydessä on toinen vessa, jonka Jaana tapetoi ruotsalaisvalmistaja Duron Gammalsvenska -perinnetapetilla. Pieniä pintaremontteja uusi omistaja on tehnyt talossa siellä täällä. Ammattiapua Jaana on saanut maalari-isältään ja sukulaisiltaan, joiden joukossa on osaavia kirvesmiehiä. Ehkä heidän puoleensa on käännyttävä pian uudestaan, sillä myös sauna ja kylpyhuone kaipaavat kunnostusta.

Välikamarista astumme jännittävään tilaan, ateljeeseen. Viileä huoneilma kertoo, että olemme siirtyneet kylmälle puolelle.

Jaanan työkaverin edesmennyt isä valmisti kaappikellon 1970-luvulla tietämättä, että se päätyisi aikanaan Paasiaan.
Ateljeen katonrajaa reunustaa purjeaiheinen boordi, joka lienee ateljeessa työskennelleen kuvanveistäjän Aukusti Veuron käsialaa.
Näin vanhassa talossa asuminen on elämäntapaintiaanin hommaa.

Ateljee on puolisen sataa neliömetriä kattava iso sali, jossa on ennen vanhaan tanssittu häitä, pidetty kinkereitä ja surtu vainajia. Viime vuosina siellä on muun muassa venytelty jooga-asentoihin ja maalattu omaksi iloksi. Ateljee on palvellut myös kylän kuuluisuutta, kuvanveistäjä Aukusti Veuroa, joka perimätiedon mukaan käsitteli veistoksiaan hapolla. Työskentelyn jäljet näkyvät lattiassa lohkeilevana maalina. Jaana ei ole hionut ajan patinaa pois; seinien pinkopahvit hän on sen sijaan kiristänyt ja tapetoinut tapettitehdas Pihlgren ja Ritolan paperitapeteilla.

Vuonna 1954 kuollut taiteilija tunnetaan muun muassa Nurmijärvellä seisovasta Aleksis Kiven patsaasta. Todennäköisesti Paasian ateljeen katonrajaa reunustava boordikin on hänen kädenjälkeään. Sen hennot purjeet viittaavat järvelle, mutta sellaista ei Paasian ikkunoista näy. Ehkä taiteilijan ajatukset ovat viipyilleet läheisen Vanajaveden selillä.

Ja nyt se tarina Jaanan papasta. Monien muiden kyläläisten tavoin tämä vieraili usein kuvanveistäjän luona – alastonmallina. Nuori poika oli kieltänyt Paasian piikaa tulemasta paikalle samaan aikaan, mutta neitopa olikin paukannut sisään herkällä hetkellä. Siitä piirustusmalli kiivastui ja säntäsi ilkosillaan piian perään. Tarina ei kerro, miten ajojahti päättyi, mutta ainakin viimeinen markan tuntipalkka jäi saamatta. Se harmitti poikaa pitkään.

Ateljeessa on siis ennen sattunut ja tapahtunut. Jaanalla on suunnitelmia sen käyttöön vastaisuudessakin. Se voisi palvella kyläläisten yhteisenä olohuoneena, taidenäyttely- ja kokoustilana. Ateljee on jo toiminut monen kurssin tyyssijana, ja siellä on veisattu virsiä ison väen voimalla seurakunnan kokoon kutsumana.

Aurinko valaisee lempeästi pyhäkuistin, joka on kuin tehty rentoutumiseen.

Ateljeesta siirrymme pyhäkuistille. On pakko istahtaa; valoisa pääsisäänkäynti on kuin kesäisestä Suomi-filmistä. Kuistin seiniä kiertävillä penkeillä voisi siemailla kahvia ja lukea kirjahyllystä napattua kirjaa. Taisin lukea Jaanan ajatukset.

– Perustan tänne kesäkirjaston, koska Tarttilassa ei ole kirjastoa. Panen ilon kiertämään! Haluaisin tänne elämää ja yhteisöllisyyttä, kuten tämänkaltaisissa taloissa oli muinoin tapana, hän sanoo.

Huonekierroksen jälkeen ymmärtää sanomattakin, että talo ja tontti voisivat olla kokopäivätyö. Jaana ansaitsee kuitenkin varsinaisen leipänsä kulttuurituottajana Tampereella. Hän on opiskellut tanssiantropologiaa ja taidehallintoa mutta myös luontaishoitoja, joita hän tarjoaa Paasiassa.

– Näin vanhassa talossa asuminen on elämäntapaintiaanin hommaa. Siinä on liikaa työtä yhdelle, mutta vielä jaksan muiden ihmisten tuella. Alussa minulla oli paljon idealismia, ja on sitä jäljellä vieläkin. Ehdin tehdä paljon, koska en katso televisiota ja elämäntapani poikkeaa muutenkin kaupunkimaisesta asumisesta. Lumisina talvina suksille pääsee omalta ovelta, ja kesällä puutarha on kuin paratiisi. Luonto antaa elinvoimaa vuoden ympäri.

– Minulla ei ollut lapsikuumetta vaan talokuume. Halusin vanhan puutalon ja kasvimaan, jossa kasvatan omaa ruokaa.

Ne Jaana sai. Nyt hyötypuutarhassa kasvaa omenien ja herukkapensaiden lisäksi muun muassa saksankirveliä, venäjänrakuunaa, lipstikkaa, minttua, mansikkaa, raparperia ja perunaa.

Haluan ostaa huonekaluja niin, että ne jäävät taloon. Huonekalut kuuluvat taloon, eivät ihmisille.

Apropoo ruoka! On lounasaika. Mitähän maalla tarjotaan?

Puuhellalla kuumenevalta pannulta nousee huumaava tuoksu: Jaana paistaa kuhaa voissa. Kala on tuoretta, suoraan paikalliselta kalastajalta ostettua. Vielä hetki sitten kyläläiset saattoivat ostaa Vanajavedestä pyydettyä kalaa Sääksmäen Ritvalassa asuneelta ammattikalastajalta Pentti Linkolalta.

Ahti makoilee keittiönlattialla ja vilkastuu, kun ovi käy. Aili palaa koulusta. Hetken päästä oven aukaisee Eino. On perjantai ja edessä kauan kaivattu viikonloppu. Sitä juhlistamme yhdessä mutakakun ja vaniljakastikkeen kera. Aili on koristellut kakun nonparelleilla, Eino vispaa kastikkeen.

Vanha väensauna lämpiää yhä silloin tällöin yhteiseen käyttöön.
Paasian talo sijaitsee Tarttilan kylässä Sääksmäellä. Talo oli alun perin verovapaa aatelistila.

Maalla puuhaa piisaa koko perheelle. Kesällä voi syöttää lampaita aitauksessa tai pomppia trampoliinilla. Aili osaa jo melkein kaatosillan. Eino pääsee tekemään klapeja klapikoneella ja Aili viskelemään klapeja navettaan pinottavaksi.

– Tämä on kiva talo. Isolla pihalla on paljon tekemistä, Eino sanoo.

Aili on samaa mieltä. Hän kehuu myös uutta huonettaan.

– Siinä on enemmän valoa ja ikkunoita kuin pirtissä, joka oli ennen minun huone. Ja siinä mahtuu voimistelemaan, hän kertoo.

Kuin vakuudeksi taidoistaan Aili näyttää keittiönlattialla vaikuttavan liikkeen saksalaisella joogajakkaralla. Hän painaa pään jakkaran aukosta sisään ja nousee hallitusti pääseisontaan käsillään tukien. Haluan heti kokeilla perässä. Teen kaiken väärin ja menen mukkelis makkelis. Onneksi ei satu. Ahtikaan ei hauku.

Julkaistu: 16.9.2020
Kommentoi »