Suomen ihmeellisin kartano? Satavuotiaalla Vanajanlinnalla on niin värikkäät vaiheet, ettei niitä ole uskoa todeksi
Vanajanlinna valmistui vuonna 1924 ylelliseksi metsästyskartanoksi Hämeenlinnaan Katumajärven rannalle. Siellä ovat juhlineet niin kenraali Mannerheim ja presidentti Ryti kuin natsiupseerit ja kommunistit, ja kartanon vuoksi on tuhlattu ja hävitty omaisuuksia. Nykyisin arkkitehtoninen helmi on kaikille avoin hotelli ja golf-resort. Tuore kirja Vanajanlinna 1924–2024 kartoittaa paikan vaiheet, joiden parissa ei aika käy pitkäksi.
Vanajanlinnan rakennuttaja ja ensimmäinen isäntä Carl Wilhelm Rosenlew ajelutti itseään Rolls-Roycella, tilasi pukunsa lontoolaiselta vaatturilta, ja Lontoosta tulivat myös sukuvaakunalla kirjaillut sukat. Oman metsästyskartanon – tai vapaa-ajankodin – piti luonnollisesti olla hienompi kuin kenelläkään toisella. Hän hankki perinteikkään Vanajankartanon tilan itselleen vuonna 1918.
Arkkitehdiksi Wilhelm pestasi Sigurd Frosteruksen, sillä hän jos kuka osaisi luoda puitteet, jotka mykistäisivät rapujuhlille, hirvenkaatoihin ja fasaanijahteihin saapuvat vieraat. Arkkitehdin päätyönä pidetään Stockmannin tavarataloa Helsingin keskustassa.
Rakennustyöt alkoivat vuonna 1919 ja valmistuivat vasta 1924, koska töitä tehtiin arvokkaiden materiaalien suojelemiseksi pääasiassa kesäisin, ja teknisiä haasteita riitti ratkottavaksi. Tilaajan mukaan piirustuksienkin kanssa viivyteltiin. Henkilökunnan asuintalot, navetat ja tallit valmistuivat vuosina 1927–28. Tuleva muotoilijasuuruus, tuolloin vielä poikaikäinen Ilmari Tapiovaara, seikkaili työmaalla veljiensä kanssa, koska perheellä oli lähistössä järvenrantahuvila. Rosenlew yritti ostaa heidänkin tonttinsa, muttei onnistunut.
Brittiläiseen makuun
Sekä Wilhelm että Sigurd arvostivat elleivät peräti jumaloineet brittiläistä kulttuuria ja arkkitehtuuria, ja Vanajanlinnan pohjakaava noudattaakin englantilaisia periaatteita, joiden mukaisesti palvelusväli liikkui näkymättömästi väliköissä ja maanalaisissa huoltokäytävissä, poissa herrasväen silmistä.
Arkkitehtuurissa ja pohjassa on erityisen paljon piirteitä arkkitehti Edwin Lutyensin piirtämistä maaseutukartanoista. Märtha-puoliso ystävineen sai kepeästi sisustetut salongin ja musiikkihuoneen, Wilhelm kauaksi niistä sijoitetut kirjaston, biljardihuoneen ja viinituvan. Iso osa huonekaluistakin tilattiin Englannista, samoin saniteettikalusteet, mutta ruokasalin panelointeihin tuli intialaista mahonkia.
Kylpyhuoneisiin tuli marmoria ja kullatut hanat.
Suomalaistakin osaamista riitti yllin kyllin. Punatiilet tulivat Janakkalan Leppäkoskelta ja Santamäen tehtaalta Riihimäeltä. Lattiat ja ikkunanpuitteet tehtiin kotimaisesta tammesta. Puutarhakäytäville laskettiin Porin saaristosta tuotuja hiekkakivilaattoja. Kylpyhuoneisiin lohkaistiin marmoria Ruskealasta. Valaisimia tekivät Taito ja Koru, ja ornamentteja veisti Gunnar Finne.
Erään arvion mukaan tämä kaikki maksoi nykyrahassa 7–12 miljoonaa euroa. Varmaa on vain se, että Wilhelm riiteli arkkitehdin kanssa kustannuksista ja jätti maksamatta suurimman osan tämän esittämästä loppulaskusta. Eivätkä Porissa asuneet Rosenlewit edes käyttäneet Vanajanlinnaa niin ahkerasti kuin voisi kuvitella. He vierailivat tiluksilla viitisen kertaa vuodessa ja aina jouluisin viikon tai parin verran.
Kullattuja hanoja ja haravoituja hiekkakäytäviä
Kenraali Mannerheim ja makeistehtailija Karl Fazer saivat Wilhelmiltä omat sviitit marmorisine kylpyhuoneineen ja kullattuine hanoineen. Ruoka tarjoiltiin hopealautasilta, joita Wilhelmin sukkien tavoin koristi oma vaakuna. Koska vain saattoi pulahtaa tiettävästi Suomen ensimmäiseen sisäuima-altaaseen.
Mäyräkoirat Tomi ja Tessi tepsuttelivat terasseilla tai ajan tunnetuimman puutarhasuunnittelijan Bengt Schalinin suunnitteleman englantilaistyylisen puutarhan hiekkakäytävillä, jotka juhlien lähestyessä haravoitiin kuviollisiksi. Ehkä reitti vei joskus kasvihuoneisiin, joissa kasvatettiin viinirypäleitä, persikoita, sitrushedelmiä sekä palmuja ja kaktuksia.
Juhlien lähestyessä hiekkakäytävät haravoitiin kuviollisiksi.
On oikeastaan ymmärrettävää, että valtava rakennuskokonaisuus ja ylellinen elämäntyyli eivät voineet jatkua loputtomiin. Wilhelm oli valmistunut lääketieteen tohtoriksi mutta aloittanut lyhyen lääkäriuran jälkeen sukuyhtiö W. Rosenlew & Co:n pääjohtajana, ja oli siksi varsin varakas. Tulot eivät kuitenkaan riittäneet tuhlailevan elämäntyylin ylläpitoon ja hänelle kertyi nykyrahassa miljoonien eurojen velat.
Sukuyrityksen johtaminenkin sujui yhä huonommin ja lopulta murtunut mies syrjäytettiin. Kartano myytiin kesällä 1941, eikä summa riittänyt edes siihen mennessä kertyneiden velkojen kuolettamiseen. Märtha-rouvan kerrotaan itkeneen lohduttomasti Vanajanlinnan portailla myynnin jälkimainingeissa. Wilhelm Rosenlew kuoli murtuneena vuonna 1942.
Salamyhkäinen asekauppias tekee kaappauksen
Seuraavan omistajan aikana tunnelmat Vanajanlinnassa synkkenivät ja iloinen seuranpito vaihtui salailun ja pelon ilmapiiriin. Presidentti Risto Ryti halusi ostattaa Vanajanlinnan valtiolle tasavallan presidentin uudeksi kesäasunnoksi. Sen saikin haltuunsa Suomeen muuttanut saksalainen asekauppias Willi Daugs, koska Rytin junailema myyntikielto jumittui ministeriön rattaisiin ja sisäministeri ehti myöntää ostoluvan. Hillittynä tunnettu Ryti tämän jälkeen ”huusi itsensä kollapsiin”. Kun Vanajanlinna-kaupat oli hoidettu, Daugs piti huolta siitä, että Ryti sai tietää hänen maksaneen paikasta huomattavasta edullisemman hinnan kuin valtio olisi joutunut maksamaan.
Willi Daugs oli taitava kiertämään säädöksiä, häivyttämään välittämiensä lastien alkuperiä ja pimittämään rahan liikkeitä. Suomeen hän oli paennut Saksasta vuonna 1937, kun oli joutunut toimiensa tähden natsien silmätikuksi. Suomessa hän menestyi loistavasti, koska sotaa käyvä maa tarvitsi kipeästi aseistusta ja Daugs järjesti sitä, toki hirvittävään nylkyrihintaan. Ennen pitkää välit natseihinkin palautuivat, Vanajanlinnassa alkoi pyöriä saksalaisia upseereja, ja pääportin kivipylväiden graniittipallojen paikalle nostettiin kipsiin valetut natsi-Saksan kotkat.
Isännän saattoi tavata käyskentelemässä puutarhassa tirolilaisissa nahkasortseissaan, ja jouluisin hän jatkoi osin samoja perinteitä kuin Rosenlewit jakamalla lahjoja palkollisille ja heidän lapsilleen. Osa lapsista opetteli laulamaan saksaksi joululauluja, kuten Jouluyö, juhlayö, joita he esittivät Willille ja tämän puolisolle Anna-Luisalle.
Toisen maailmansodan loppumainingeissa Daugsit pakenivat Ruotsiin, muuttivat sieltä ilmeisesti 1950-luvun alussa Saksaan ja ostivat 1961 laivalipun Etelä-Amerikkaan. Tämän jälkeen jäljet katoavat kokonaan.
Punaliput liehumaan
Moskovan vuoden 1944 välirauhan ehtojen mukaan kaikki saksalainen omaisuus siirtyi Neuvostoliitolle. Hämeenlinnalaisten mukaan valvontakomissio ja suurlähetystö käyttivät tämän jälkeen Vanajanlinnaa huvi- ja lepopaikkana. Kun kommunistien julkinen toiminta tuli lailliseksi, Yrjö Sirolan säätiö alkoi vuokrata Vanajanlinnaa opistoaan varten 1946. Säätiö osti paikan vuonna 1956 ja toimi sen tiloissa vuoteen 1994 saakka.
Noina vuosikymmeninä Vanajanlinna oli marxilaiseen maailmankatsomukseen perustuva kansanopisto ja sen kallisarvoisia interiöörejä muunnettiin arkisemmiksi, vaikka keskeisimmät tilat säilyttivätkin alkuperäiset piirteensä ja pintamateriaalinsa.
Sisäoppilaitoksen sulkeutunut luonne kirvoitti kielenkannat ja huhut pyörivät villeinä. Alkuaikoina jopa väitettiin, että Vanajanlinnassa pidettiin vakoilukeskusta, mutta käytännössä opistossa noudatettiin lähes sotilaallista kuria ja järjestystä. Ohjelma oli tiukka ja oppitunnit pitkiä. Koska varat olivat vähissä, ainakin huoltotöihin osallistuivat myös opiskelijat.
Moni tunnettu kulttuuripersoona nautti Vanajanlinnan hengestä. Syksyllä 1954 yhdeksänkuukautisen kurssin aloitti myös nuori kuvataiteilija Reidar Särestöniemi. Tapio Tapiovaara maalasi entisen uima-allashuoneen seinään maalauksen Päivän päästö, ja 1960-luvun alussa Pentti Saarikoski käänsi Odysseus-romaania ja kirjoitti runoja.
1980-luvulle tultaessa kuri oli höltynyt ja vapaa-ajanvietto muuttunut railakkaaksi. Vähitellen opiskelijamäärät tippuivat ja SKP:n talouskin romahti. Jälleen yksi, tosin edellisiin nähden pitkä, aikakausi oli päättymässä, ja Vanajanlinna oli valmis ottamaan vastaan seuraavan aikakauden ehkä vähän rähjäisenä ja entistä mittavampaa remonttia kaipaavana, mutta kenties entistä tarunhohtoisempana.
Vuonna 1996 Hämeenlinnan kaupunki osti kaikki rakennukset ja jäljellä olevat maat. Vuonna 1998 yrittäjät Pekka Vihma ja Mika Walkamo ostivat hotelli- ja ravintolatoiminnan. Heidän aikanaan Vanajanlinnasta on tullut juhlien, kokousten ja muiden tapahtumien pitopaikka sekä hotelli, jonka saleissa, huoneissa ja käytävillä luodaan uusia tarinoita.
Lähteenä on käytetty vasta ilmestynyttä teosta Vanajanlinna 1924–2024 – Sata kiehtovaa vuotta, jonka on kustantanut Vanajanlinnan Perinneyhdistys ja jonka idea ja kokonaissuunnittelu ovat muotoilija Markku Pirin. Kirjaa myyvät Vanajanlinnan lisäksi muun muassa Museokauppa Skogster Hämeenlinnassa, Arkkitehtuurimuseo Helsingissä sekä Wetterhoffin verkkokauppa.
