1950-luvun alussa arkkitehti Alvar Aalto sai päälle uuden vaihteen valaisinmuotoilussaan. Hänellä oli käynnissä monta suurta rakennushanketta, kuten Kansaneläkelaitoksen pääkonttori ja Säynätsalon kunnantalo, ja niihin syntyi valaisinmalleja, joista moni jäi myös sarjatuotantoon.

Aalto teki vuosia yhteistyötä Taito Oy:n kanssa, mutta se päättyi linjaristi­riitoihin 1952. Jo seuraavana vuonna valaisintuotanto siirtyi Valaistustyö Viljo Hirvonen ky:lle. Alkoi Aallon ja metalliseppämestari Viljo Hirvosen 23 vuotta kestänyt yhteistyö.

Valaisinverstas keskittyi pääasiassa Aallon valaisimien valmistukseen Artekille. Niiden lisäksi se valmisti metallisia tuolinjalkoja, ovenkahvoja ja vetimiä sekä jopa koruja Aallon perheen naisille.

Hirvonen oli tärkeä yhteistyökumppani, sillä hän osasi jalostaa luonnokset toimiviksi tuotteiksi.

– Protokappaleista näkee, että muoto oli lähellä lopullista versiota mutta rakenteet sinne päin. Hirvosen tehtäväksi jäi muokata Aallon ideoista viimeistelty, toimiva versio, kertoo intohimoinen Aalto-keräilijä Pertti Männistö.

Valaisimissa näkyy Aallon tapa käsitellä valoa tarkasti ja herkästi. Kuten rakennuksissa, myös valaisimissa hän suosi epäsuoraa, pehmeää valoa. Sel­keästä yleisilmeestä huolimatta valaisimissa on rei’ityksiä, ritilöitä ja lamelleja. Siksi ne olivat myös vaativia valmistaa.

Valaisimista muodostui klassikoita, mutta Hirvosen kuoleman jälkeen tuotanto siirtyi muille valmistajille ja Männistön mukaan niiden taso laski.

– Hirvonen käytti laatumateriaaleja ja viimeisteli esineet hyvin huolellisesti. Nykyisin alkuperäismalleista maksetaan vintagemarkkinoilla vähintään nelin­kertaisia summia muiden valmistajien versioihin verrattuna.