Hennan ja Marttijaakon ensikohtaaminen rujon autiotalon kanssa oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tunnetta on riittänyt jo 25 vuotta, jonka aikana perhe on kasvanut ja talokin muokkaantunut. Vanhan talon tunnelmaa on vaalittu persoonallisella sisustuksella ja rennolla asenteella.

Nuorena parina 1990-luvulla asuimme tylsässä työsuhdekerrostalossa ja toiveenamme oli löytää kodiksi jotain erikoisempaa. Sattumalta saimme kuulla purkukuntoisesta autiotalosta, joka oli tarkoitus saneerata vuokrattavaksi. Omistaja varoitti meitä menemästä paikan päälle, koska talo oli niin surkeassa kunnossa. Me tietysti lähdimme siltä istumalta. Ovi oli auki, menimme sisään ja katselimme talon surullista tilaa seinille piirrettyine rivoine kuvineen ja rakastuimme paikkaan saman tein.

Taloon piti alun perin tulla kaksi asuntoa, mutta mietimme voisiko toinen olla isompi, jotta saisimme hieman enemmän tilaa. Lopulta omistaja sanoi, että no piirtäkää millainen sen pitäisi olla. Teimme työtä käskettyä ja jossain vaiheessa aloimme laskea, olisiko meidän taloudellisesti mahdollista vuokrata koko talo. Omistajat puolestaan tarkistivat, olisiko se heille järkevää ja saisivatko he mahdollisesti siihen myöhemmin asukkaita. Vuokrallahan ei välttämättä asuta kovin pitkään. Hyvin kävi, ja nyt olemme viihtyneet täällä jo 25 vuotta.

Vuosien saatossa talo on ehtinyt nähdä paljon. Se on aikoinaan ollut tallitölli eli ajureitten kortteeri, ja viereinen tiilirakennus toimi kärryja vaunuvarastona. Myöhemmin täällä toimi terveydenhoitajan vastaanotto ja neuvola.

Koko talon sisäpuoli rakennettiin uudelleen ennen tänne muuttoamme. Huonejako on toiveidemme mukainen: kirjasto, olohuone ja keittiö ovat yhtä avointa tilaa. Olisimme varmasti saaneet aikoinaan vaikuttaa enemmänkin talon materiaalivalintoihin, mutta meille niillä ei ole niin merkitystä. Ihailemme kyllä suuresti ihmisiä, jotka suunnittelevat ja jaksavat ottaa selvää asioista ja yksityiskohdista. Meille koti rakentuu enemmän tunnelmasta kuin materiasta.

Huonosti! Meillä on esimerkiksi yksi wc, ja sekin tosi pieni. Huoneita ei myöskään ole ollut yhtä paljon kuin ihmisiä. Emme halunneet luopua ihanasta kirjastostamme, kun nyt jo omillaan asuvat kaksoset syntyivät. He saivat omat huoneet vasta rippikouluiässä, kun isompi makuuhuone jaettiin väliseinällä.

Lapset ovat olleet aina tosi läheisiä, ja olemme viettäneet perheenä paljon aikaa yhdessä. Esimerkiksi läksyt he tekivät keittiönpöydän ääressä. Lapsilla ei ollut edes kirjoituspöytiä huoneessaan. Legorakennelmat ja muut leikit saivat levittäytyä pitkin keittiötä ja olohuonetta, eikä niitä tarvinnut illalla korjata pois.

Perheyhteyden kannalta tämä on ollut ihana ratkaisu. Meillä ei ole koskaan huudettu tai kiukuteltu vessajonossa, vaan lähinnä koputettu oveen. Varmasti se on kasvattanut meitä kaikkia ihmisinä. Tällainen asuminen vaatii kyllä tietynlaista luonnetta ja elämänasennetta, boheemiuttakin.

Emme koskaan suunnittele elämää kovin pitkälle, mutta jos vuokraisännät antavat meidän tässä asua, niin mehän asumme. He ovat olleet aivan ihania kaikki nämä vuodet, emmekä lähde, ellei meidän tarvitse. Meille ei ole niinkään merkitystä sillä, omistammeko kotimme vai olemmeko vuokralla, emme vain yksinkertaisesti keksi ihanampaa tapaa asua.