Avotakka

Tynell, Johansson-Pape, Yki Nummi ja muut! Näin tunnistat designvalaisimet – arvo voi olla jopa satojatuhansia


1940–1960-luvun suomalaiset designvalaisimet ovat arvossaan ja kuin luotuja nykypäivän kotiin. Ketkä niitä muotoilivat ja valmistivat?

Messinki, suupuhallettu lasi, silkki, nahka, kupari, jalopuu sekä upouusi ihmeaine perspex. 1950- ja 1960-luvun valaisinten materiaalit olivat hienostuneita ja muodot edistyksellisiä. Samasta syystä ne ovat kuin luotuja nykyajan kotiin.

Kaikesta oli pulaa, kun valaisinten teollinen tuotanto käynnistyi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Messinki oli yksi harvoista valaisimiin sopivista materiaaleista, jota tuolloin sai, ja siksi sitä käytettiin poikkeuksellisen paljon 1940-luvun ja 1950-luvun alun valaisimissa. Taitavat muotoilijat käänsivät materiaalien rajallisuuden voitoksi.

Tästä Paavo Tynellin 40-luvun Lumihiutale-valaisimesta maksettiin Hagelstamin huuto­kaupassa 130 000 euroa. Jutun kuvat: Bukowskis ja Hagelstam.

Paavo Tynell (1890–1973) oli ensimmäinen valaisinsuunnitteluun keskittynyt muotoilijamme. Kun Suomea vasta sähköistettiin, Tynell suosi koristeellisia kattokruunuja ja pelkistettyjä funkisvalaisimia. Mutta 1940–50-luvuilla hän suunnitteli malleja, joiden tavaramerkkejä ovat pienet rei’itykset kuvuissa, omintakeiset kukkakoristeet ja romanttiset lehtisommitelmat. Tunnetuin malli lienee Snowflake, joka hurmasi paitsi suomalaiset myös amerikkalaiset kuluttajat.

Komeimmista Tynellin valaisimista maksetaan huutokaupoissa jopa satojatuhansia euroja.

1950-luku aloitti buumin

Kun pulakausi helpotti 1950-luvun kuluessa, muotoilijat saivat käyttöönsä entistä laajemman materiaalivalikoiman. Valaisimia valmistettiin monipuolisesti lasista, kuparista, raudasta, alumiinista, jalopuusta, silkistä, pellavasta sekä perspexistä, joksi akryylimuovia aluksi kutsuttiin.

– Hienointa 50-luvussa muotoilijan kannalta oli lähes rajaton vapaus. Kaikki mitä ehdotettiin, hyväksyttiin lähes poikkeuksetta. Käytettävissä olleet materiaali- ja värivaihtoehdot olivat ylellisen runsaita, muisteli muotoilija Lisa Johansson-Pape (1907–1989) vuonna 1985 tehdyssä haastattelussa.

Lisa Johansson-Papen messinkirunkoisen valaisimen varsi on päällystetty nahalla. Valmistaja Orno 1950-luvulla.

Muotoilijoiden työn vapautta lisäsi se, että käsityövaltaisissa tehtaissa pystyttiin tekemään sarjatuotannon rinnalla uniikkituotteita ja erikoiseriä. Oli tyypillistä, että valaisintehtaiden muotoilijat suunnittelivat yksilölliset mallit jokaiselle uudelle sairaalalle, ravintolalle tai kirkolle.

Valaisinten ilme on kodikkaan moderni, ja ne on suunniteltu arjen tarpeisiin. Pelkistettyä yleisilmettä pehmentävät usein herkät käsityönä tehdyt yksityiskohdat. Huimiin kokeiluihin ei ryhdytty pulakauden jälkeisessä maassa.

Maria Lindemanin riippuvalaisimen runko on messinkiä. Kuupat ovat mustaa, himmennettyä lasia. Valmistaja on Idman.

Orno, Idman ja Taito

Valaisinvalmistuksessa 1950-luvun alussa piti kärkipaikkaa kolme yritystä: Stockmannin tavaratalon omistama valaisintehdas Orno, sarjavalmistukseen panostanut Idman ja kauniista yksityiskohdista tunnettu Taito, joka tosin vuosikymmenen puolivälissä sulautettiin talousvaikeuksien vuoksi osaksi Idmania.

Paavo Tynellin valaisimessa messinki­runko kannattelee metallivarjostinta. Valmistaja on Taito Oy. Mauri Almarin K11-15-malli Idmanille on maalattua metallia ja nahkaa.

Menestyneiden yritysten valaisinsuunnittelusta vastasi pieni mutta ammattiinsa kouliintunut joukko.

Stockmann-Ornon piirustuskonttorissa työskenteli kaksi nuoremman polven muotoilijaa. Valaisinsuunnittelua johti konttorilla Lisa Johansson-Pape, jonka vastuulla olivat metalli-, lasi- ja kangasvalaisimet, ja hänen rinnallaan muovivalaisimiin erikoistunut minimalisti Yki Nummi (1925–1984). Yhdessä he veivät valaisinmuotoilua yksinkertaisempaan suuntaan.

Aalto ahkeroi klassikoita

Uusia suunnittelijoita ja valmistajia tuli mukaan 1950- ja 1960-luvun kuluessa, heistä tunnetuimpana arkkitehti Alvar Aalto (1898–1976). Ensimmäiset valaisinmallit Aalto piirsi rakennuksiinsa jo 1920-luvulla, mutta niistä tehtiin vain yksittäiskappaleita. Kun 1950-luvulla Aallon toimistolla ahkeroitiin suurien julkisten rakennushankkeiden, kuten Kansaneläkelaitoksen pääkonttorin ja Säynätsalon kunnantalon, parissa, syntyi rakennusten sisustuksiin joukko uusia ja myöhemmin klassikoiksi muodostuneita valaisinmalleja.

Alvar Aallon 1950-luvun A335B-mallin valmistaja on Valaistustyö Ky.

Kun Viljo Hirvosen johtama Valaistustyö Ky ryhtyi valmistamaan niitä sarjatuotannossa vuodesta 1953 lähtien, Aalto-valaisimet päätyivät myös kodinsisustajien saataville. Osa niistä kuuluu edelleen Artekin mallistoon.

Aallon Mehiläispesän kuusikehäisestä versiosta (A332) on maksettu huutokaupassa jopa 23 000 euroa. Alvar Aallon A110- eli Käsikranaatti-riippuvalaisin on Valaistustyö Ky:n tuotantoa 50-luvulta. Valmistaja lisää sen arvoa.

Alvar Aallon lisäksi monet suunnittelijat kokeilivat 1950-luvulla taitojaan valaisinmuotoilussa, mutta heille se jäi vain yhdeksi sivupoluksi. Esimerkiksi Ilmari Tapiovaara (1914–1999) piirsi ritilämäisen Maija Mehiläinen -valaisinsarjan, ja Tapio Wirkkala (1915–1985) suunnitteli kulmikkaita Wir-polttimoita Airamille sekä lasi- ja metallivalaisimia Idmanille.

Ilmari Tapiovaaran Maija Mehiläisen design on vuodelta 1955. Sen on tehnyt maalatusta metallista ja messingistä Asko/Hienoteräs. Tapio Wirkkalan Idmanilla tehty K10-11-valaisin on suunniteltu 1958.

Antti Nurmesniemi (1927–2003) kehitteli vuosikymmenen lopulla uutta aikaa enteileviä muoviliuskavalaisimia Vuokko Oy:lle. Muita 50-luvun keskeisiä valaisinsuunnittelijoita olivat Ornossa työskennelleet Svea Winkler ja Klaus Michalik sekä Idmanilla Mauri Almari ja Maria Lindeman.

Tapio Wirkkalan Idmanilla tehty K10-11-valaisin on suunniteltu 1958.

Jäljitelmät yleistyivät

Valaisinalalle tuli 1950-luvulla myös uusia yrityksiä. Näistä yksi suurimmista oli helsinkiläinen Itsu (alun perin Itä-Suomen Sähkö), joka valmisti ”Tynell-henkisiä” messinki-, metalli- ja lasivalaisimia omassa tehtaassa Lauttasaaressa ja myi niitä Bulevardin-tiloissaan. Muita 1950-luvun tulokkaita olivat Valinte (myöhemmin Lampukas), Lival, Metallivalmiste, Arisuo (Aris) sekä monialayritys Pohjoismainen Sähkö.

Uusien tehtaiden valaisinmallistot saattoivat olla laajoja. Esimerkiksi Itsu julkaisi 1950-luvun lopussa noin satasivuista valaisinkatalogia malleistaan. Uusien valaisinvalmistajien tuotesuunnittelussa ei tiettävästi ollut mukana ammattimuotoilijoita vaan mallit kehiteltiin muuntelemalla ajan suosituimpia kotimaisia tai pohjoismaisia valaisinmalleja. Jotkut olivat lähes identtisiä esikuvien kanssa.

Svea Winklerin 1960-luvun Kuli-malli on tehty Ornossa polttomaalatusta metallista sekä akryylista.

1960-luku toi muovin

Tilanne valaisinmarkkinoilla muuttui 1960-luvun alussa. Suomi liittyi vapaakauppaliitto Eftaan 1961, minkä takia suojatullit poistuivat ja meille virtasi edullisia tuontivalaisimia. Kotimaisten valmistajien oli mietittävä tarkemmin, millaisia tuotteita kannatti tuottaa, ja ne alkoivat supistaa valikoimaa ja tehostaa valmistusta. Perinteiset valaisinmateriaalit, kuten messinki ja lasi, väistyivät uusien, edullisempien ja helpommin työstettävien materiaalien tieltä. Messinki korvattiin maalatulla pellillä tai alumiinilla, lasi muovilla.

Yki Nummen Modern Art -akryylivalaisin (1955) kuuluu nykyisin Innoluxin valikoimaan.

Muovi näkyi ennennäkemättöminä muotoina. Ensimmäisiä esimerkkejä oli Yki Nummen kahta erilaista muovia yhdistänyt Modern Art (1955) ja vuosikymmenen lopussa syntynyt akryylista taivutettu Lokki (lempinimeltään Lentävä lautanen). Näissä valaisimissa oli uutta avaruusajan henkeä.

Yki Nummen Ornolle suunnittelemaa ja akryylista taivutettua Lokkia valmisti ensin loviisalainen Sanka.

Sisustusmaailmassa rikottiin muutenkin rajoja. Koteja maustettiin villeillä väreillä ja isoilla kuvioilla. Valaisinmuotoilu seurasi perässä. Muhkeissa muovivalaisimissa ja pienemmissä metallivalaisimissa räiskyivät oranssi, keltainen, punainen ja vihreä. Helposti työstettävien ja kevyiden muovien ansiosta valaisimien koko kasvoi. Ajan henkeä kuvaa hyvin Heikki Turusen tattimainen La Boheme -pöytävalaisin vuodelta 1969.

Heikki Turusen La Boheme vuodelta 1969 on lähes kokonaan akryylia. Valmistaja on Sanka.

Loisteputki syrjäytti designin

Valaistusalaa muutti myös tekninen innovaatio, loisteputki, joka yleistyi 1950–1960-luvulla julkisissa tiloissa. Aiempien vuosikymmenten kaltaisille hienostuneille julkisten tilojen katto-, seinä- ja kohdevaloille ei ollut enää tarvetta, kun valaistus hoidettiin kustannustehokkaasti loisteputkilla. Valaistus saattoi parantua, tunnelma ei.

Taloudellisessa ahdingossa monet kodinvalaisimia valmistaneet yritykset lisäsivät mallistoihin tuonti­valaisimia. Kokeneen valaisinsuunnittelijan Yki Nummen sanoissa voi kuulla pettymyksen: ”… joukkoon on väenväkisin tungettu joukoittain ala-arvoisia elementtejä, japanilaisia paperilyhtyjä, ranskalaisia juurikoreja, Keski-Euroopan kristalleja ja muita kummallisia laitteita, ja vielä tosissaan ja varmana asiana selosteltu niitä ihmeellisiä ’valaistuksia’, joita näillä valaisimien irvikuvilla on saatu aikaan.”

Antti Nurmesniemen lamellivalaisin on suunniteltu vuonna 1957 Vuokko Oy:lle.

Vintagevalaisimet ovat arvossaan

Suomalaisessa valaisinvalmistuksessa 1950–60-luku oli poikkeuksellinen ajanjakso. Tuotteissa yhdistyivät aidot materiaalit, hienostuneet yksityiskohdat ja taitava muotoilu. Seuraavat vuosikymmenet merkitsivät kotimaiselle teollisuudelle vaikeita aikoja, ja moni tehdas lopetti toimintansa.

Nyt 1950- ja 1960-luvun valaisimet ovat erittäin haluttuja vintagemarkkinoilla, ja myös alun perin huokeiden valaisimien hinnat ovat noususuunnassa. Kun Tynellin hinnat ovat karanneet käsistä, moni on kääntynyt esimerkiksi Itsun puoleen.

Julkaistu: 18.4.2019