Seesteisyys, rauha, yksinkertainen elämä. Sanat tulevat Annika Lintervolta ja Inka Yli-Tepsalta kuin yhdestä suusta. Niitä he lähtivät tavoittelemaan, kun muuttivat perheineen Helsingin raitiovaunujen kolinasta sadan kilometrin päähän Fiskarsiin.

Hiekkatie kiipeää kylältä Hasselbackan mäelle, jossa on rivissä kolme pitkää, punaista puutaloa. Yli sata vuotta sitten ruukin työntekijöille rakennetut pirtit asuttavat nyt 39-vuotiaiden kaksossiskosten unelmaa.

Pihalla laiskottelee harmaa-mustaviiruinen Aulis-kissa. Villiviini valloittaa kuistia, jota vastapäätä nousee polku metsän reunaan, talojen asukkaiden yhteiselle nuotiopaikalle.

Pihan hiljaisuus ei ulotu eteiseen, sillä Annikan kotiin ovat kokoontuneet sekä Annikan lapset Malla, 10, Unna, 7, ja Pessi, 5, että Inkan tyttäret Olga, 10, Signe, 8, ja Senni, 6. Porukan keskimmäiset Signe ja Unna kiipeilevät keittiön ovenkarmeihin kiinnitetyissä renkaissa, ja nuorin Pessi tanssii tiikeripaidassaan. Kaikki haluavat lähteä näyttämään omat kasvimaansa, trampoliinin ja kanalan asukkaineen.

Inkan ja Annikan perheet asuvat omissa noin sataneliöisissä asunnoissaan. Vuokralla, kuten kaikki muutkin Hasselbackan mäellä. Yksityisomistuksessa olevissa taloissa on yhteensä 18 asuntoa, kuusi kussakin. Naapurina on muiden perheiden lisäksi muun muassa 99-vuotias Lahja, joka on syntynyt Inkan nykyisessä asunnossa.

Sisarukset muuttivat Fiskarsiin kesällä 2015.

– Mieheni Hermannin serkku asui täällä. Kun tulimme hänen lapsensa nimijuhliin, kuulimme, että taloissa on yksi asunto vapaana. Päätimme katsoa sen kortin, Inka sanoo.

Annikan mies Santtu oli Hermannin apuna remontissa ja ihastui myös paikkaan. Puoli vuotta myöhemmin Annikan perhe muutti viereiseen taloon.

Ei elämä Helsingissäkään kehnoa ollut, vaan täyttä ja hyvää. Kun lapset olivat pieniä, Inka ja Annika viettivät heidän kanssaan kaikki päivät leikkipuistoissa. Työkseen he järjestivät taidetapahtumia ja lapsille työpajoja museoissa. Pienet, lapsiin liittyvät asiat kuitenkin hiersivät kumpaakin.

– Kulkeminen kolmen lapsen kanssa oli väsyttävää. Saimme jatkuvasti murhaavia katseita bussissa, ja tunnelma oli stressaava, kertoo Kruununhaassa Helsingin keskustassa asunut Inka.

– Helsingissä oli hyviä hetkiä, mutta minulla oli kaipuu jonnekin. Alkoi tuntua, että voisi juurtua, sanoo Annika.

Annikasta ja Inkasta tuntui, että lapsia täytyi kaupungissa pitää jatkuvasti lieassa. He halusivat jälkikasvulleen enemmän vapautta ja vähemmän virikkeitä.

– Joutilaisuus on tärkeää, sillä se lisää luovaa ajattelua. Toive on, että lapset välillä tylsistyisivät, Inka sanoo.

Hän on sisarensa tavoin opiskellut kuvataiteilijaksi ja kuvataideopettajaksi.

Nyt lapsilla on paremmat mahdollisuudet rakentaa maja- ja keppihevosleikkejä. Leikin voi jättää paikoilleen ja jatkaa seuraavina päivinä. Kaupungin leikkipuistoissa niin ei voinut tehdä.

– Lapsissa on näkynyt iso ero. Heidän leikkinsä ovat muuttuneet täällä pitkäkestoisemmiksi, Inka sanoo.

Malla ja Olga ovat tehneet kellariin karsinat Lilille, Kultakaviolle, Sateenkaarelle ja Suklaasulavalle. Karsinoiden vieressä ovat jämäkässä järjestyksessä myös keppi­hevosten suitset, ruokakipot ja esteet.

Annika ja Inka ovat olleet tyytyväisiä Fiskarsin kyläkouluun. 60 oppilaan koulussa lapset pääsevät samalle luokalle.

– Vanhin lapseni aloitti koulun Helsingin Arabianrannassa. Siellä ekaluokkalaisia oli sata. Täällä koulun aloitti kahdeksan oppilasta, toteaa Annika.

Inkan puhelin pirisee keittiön pöydällä. Siskoksia pyydetään usein mukaan kylän projekteihin.

– Me olemme kuin Pilli ja Pulla, aina lähtemässä puuhaamaan, kun joku pyytää, Inka sanoo ja nauraa.

– Joskus tuntuu, että meidät mielletään yhdeksi ihmiseksi ja ajatellaan, että siinä on supersuhari, superäiti. Mutta vaikka paljossa olemme mukana, emme me mitään superäitejä oikeasti ole, Annika jatkaa.

Koska siskokset viettävät niin paljon aikaa yhdessä, joku on joskus luullut, että he jakavat kaiken eivätkä oikein edes tiedä, missä toisen tila alkaa ja toisen loppuu.

– Muille ihmisille olemme joskus liiankin kilttejä, mutta toistemme kanssa meillä on tiukat rajat. Niitä ei tarvitse sanoa ääneen. Olemme neljän lapsen perheessä kasvaneet siihen, mitä on oikeudenmukainen kumppanuus ja reilu peli, Inka sanoo.

Käytännössä elo sujuu niin, että yhdessä tehdään jatkuvasti, mutta toiselta ei olla mitään vailla eikä toiselle sälytetä omaa lastia. Molemmilla on ihan tarpeeksi järjestettävää omassa arjessaan. Esimerkiksi lapsia ei yleensä jätetä toisen hoitoon.

Perheet syövät usein yhdessä, mutta molemmat tuovat silloin ruokaa pöytään. Jos toinen siskoksista tarjoaa lapsille jätskit, toinen sujauttaa kolikot tälle tai maksaa heti seuraavalla kerralla kaikkien jätskit. Jos toisen perhe on väsynyt, heidän kotiinsa ei mennä.

– Omat tarpeet eivät mene toisen tarpeiden yli. On lahja, että lähellä on ihminen ja perhe, joiden kanssa on rajantaju, Inka tiivistää.

Säännöistä ei ole tarvinnut neuvotella tai sopia.

– Tavallaan meillä on Inkan kanssa kuin hyvä parisuhde ilman, että meidän tarvitsee edes käydä niitä keskusteluja. Ei tarvitse esimerkiksi mennä siihen asti, että pitäisi kertoa olevansa väsynyt. Toinen tietää jo, Annika sanoo.

Koska asiat siskon kanssa ovat niin itsestäänselviä, on molemmilla ollut elämän varrella opettelemista siinä, että muiden kanssa asioista pitää sopia joskus tarkastikin.

– On esimerkiksi hirveän hankalaa pyytää lainaa takaisin. Muiden kanssa ei pysty viestimään telepaattisesti, Annika sanoo.

Näin kaksosten elämä on mennyt: Samat koulutukset ja samat työpaikat. Yhteisinä harrastuksina soittaminen ja laulaminen. Monet yhteiset reissut maailmalla, useita yhdessä jaettuja koteja. Häät samana vuonna, samoina vuosina syntyneet lapset (esikoisten lasketut ajan erosivat 16 päivällä). Jaetut arvot ja ajatukset maailmasta.

Eikö Annikalle ja Inkalle koskaan ole tullut halua erottautua, repäistä itseä irti toisesta?

– Nuorena useinkin. Esimerkiksi parikymppisinä Tšekeissä olimme niin tiiviisti yhdessä, että meille tuli ahdistus toisistamme, Annika muistelee.

– Sen jälkeen Inka lähti Torontoon ja minä asuin Helsingissä ja Tampereella. Emme juuri jutelleetkaan neljään kuukauteen.

Sitten Annika lähti katsomaan Inkaa Kanadaan. Sisko tuli kämppiksensä kanssa lentokentälle Annikaa vastaan. Kämppis näki Annikan ensin ja kiljaisi: miten friikkiä!

– Olimme toisistamme tietämättä samanlaisissa vaatteissa. Inka oli ostanut punaiset tennarit New Yorkista ja minä samanlaiset Helsingistä. Molemmilla oli myös mustat hameet ja punaiset topit, Annika sanoo.

Jos siskoksille tulee kinaa, se on enemmän tilanteesta johtuvaa stressin purkamista. Perustavanlaatuisista asioista ei löydy riidanaiheita.

– Kiistely on tällä hetkellä kesyä teiniaikoihin verrattuna, Inka sanoo.

Elämisen niin liki siskoa mahdollistaa myös se, että kumppanit tulevat erinomaisesti juttuun.

– Molemmissa on sopivasti metsämiestä. He ovat itsenäisiä, hiljaisia, vähän jopa erakkoja. Ja lasten kanssa oleminen on kummallekin sitä tärkeintä aikaa, Inka sanoo.

Hermanni tekee parhaillaan väitöskirjaa filosofiasta, Santtu puolestaan on ohjelmoija. Molemmat käyvät kylän toimistohotellissa tekemässä töitä ja Fiskarsin ravintoloissa lounaalla. Lounastauolla he tosin soutavat usein järvelle katsomaan, olisiko verkkoon tarttunut lahnaa, ahventa, haukea tai siikaa.

Unna nappaa munan kanan pesästä. Lasten ympärillä kotkottavat Aarre- ja Hannu-kukot sekä kuusi kanaa.

Kanalassa on siliteltävänä myös neljä kania. Lapset kulkevat usein ikäpareina: Senni ja Pessi saavat mennä omilla pihoilla, koululaiset kylällä ja vanhimmat myös kiven­heiton päässä olevaan rantaan uimaan.

Lapsilla on se, mistä Inka ja Annika ennen muuttoa haaveilivat: vapaus tulla ja mennä itsenäisesti.

Fiskarsissa kaikki on lähellä, mutta Inkan ja Annikan säännölliset keikkatyöt Helsingin taidemuseoissa vaativat nykyään enemmän järjestelyjä. Ennen Inkan työmatka Ateneumiin kesti seitsemän minuuttia ja Kiasmaan yksitoista, Annikan hieman enemmän.

– Nyt lähden kotoa 5.40, jotta olisin Helsingissä töissä kahdeksalta. Junassa mietin, että tämä on silti parempi, Annika sanoo.

Oman alan töitä on onneksi löytynyt myös Raaseporin alueelta, ja elinkustannukset ovat huomattavasti pienemmät kuin Helsingissä.

Nyt siskokset haaveilevat ostavansa viereisen puutalon muutaman muun perheen kanssa. 1800-luvun puolella rakennettu talo alkaa rapistua, ja asukkaat haluaisivat remontoida sen pikkuhiljaa vanhaa henkeä vaalien. Kuntotarkastus on jo teetetty ja tarjous tehty.

Kun lapset kasvavat, Inka ja Annika voisivat kuvitella asuvansa myös muualla, Helsingissä tai ulkomaillakin. Nyt on kuitenkin onni olla juuri tässä.

Kesällä heistä tuntuu kuin he asuisivat kylpyläkaupungissa. He hipsivät mäen alas vohvelikankaisissa kylpytakeissaan ja pulahtavat aamu-uinnille. Paluumatkalla lapset voivat kerätä kouralliset marjoja liedellä hautuneen puuron sekaan.