Tammisaaressa Raaseporin sairaalan kellarissa lymyää aarre, josta moni paikallinenkaan ei tiedä. Eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Tina Rosström on rakentanut kellarin kahteen matalaan huoneeseen entisaikojen sairaalan.

– Täällä on sisätautien osasto, lastenosasto, kanslia, poliklinikan oleskelutila, sairaalan puutarha… Synnytysosasto on niin hieno, että siellä voisi synnyttää vaikka saman tien. Vain amme puuttuu, Tina Rosström esittelee.

Tammisaaren sairaalan vuonna 2010 lakkautetun synnytysosaston irtaimistosta osa on päätynyt tänne näytille. On synnytysjakkaraa, vauvavaakaa ja jumppapalloa. Seinällä roikkuu kalenteri, johon tuoreet vanhemmat ovat painelleet sinisiä ja punaisia nuppineuloja merkiksi uuden perheenjäsenestä. Joissakin neuloissa on myös käsin kirjoitettu lapsen nimi.

Kaikkiaan Tina Rosströmin kokoamassa Länsi-Uudenmaan sairaalamuseossa on 2 228 luetteloitua esinettä ja päälle vielä joukko luetteloimattomia. Lähes kaikki esineet ovat Raaseporin sairaalasta, osa Tammisaaren vanhan sairaalan peruja.

Esineiden kokoaminen ja luetteloiminen sekä näyttelyn esillepanon rakentaminen on ollut vuosien työ, jonka Tina Rosström on tehnyt yksin. Tuo työ alkoi vuonna 1993, kun hän työskenteli sairaanhoitajana Tammisaaressa sisätautien osastolla.

– Huomasin, että sairaalan kaapeissa oli paljon vanhaa tavaraa, jota kukaan ei enää käyttänyt. Ajattelin, että kaikki se historia pitää kerätä talteen.

Suomessa on lukuisia Rosströmin sairaalamuseon kaltaisia yhden naisen tai miehen museoita. Tarkkaa määrää ei tiedä kukaan. Mittakaava vaihtelee piha-aittaan kerätyistä vaatimattomista kokoelmista valtaviin näyttelyihin.

– Jos tarkkoja ollaan, niin kaikki museoiksi nimetyt eivät ole varsinaisia museoita vaan näytteille asetettuja kokoelmia. Museo-status edellyttäisi suurelle yleisölle avaamista, henkilökuntaa ja kokoelman järjestelmällistä luettelointia. Itse en kuitenkaan pidä tällaista jaottelua tärkeänä, museologian professori Janne Vilkuna Jyväskylän yliopistosta sanoo.

Hänen mukaansa harrastuksena ylläpidetyt pienet museot ovat yleislänsimainen ilmiö. Kokoelmien keräämisen historia juontaa 1600-luvulle, jolloin keisarit ja kuninkaat haalivat taideaarteita ja esineitä maailman eri kolkista. Hallitsijat kilpailivat kokoelmiensa suuruudella ja ryöstivät sotaretkillä toistensa keräämiä aarteita.

Sittemmin keräilystä innostuivat myös rikkaat porvarit ja tutkijat.

– Vuosikymmeniä keräily on ollut mahdollista lähes kelle tahansa ainakin pienessä mittakaavassa. Kokoelmahan voi syntyä vaikkapa mainoskynistä tai karkkipapereista, Vilkuna huomauttaa.

Hänen mukaansa ei voi piirtää mitään tyypillisen keräilijän muotokuvaa. Keräilijöissä on kaikenikäisiä ja kaikkien sukupuolten edustajia, varakkaita ja pienituloisia.

– Museon, on se sitten suuri tai pieni, alku juontaa yleensä aina yksittäisen ihmisen keräilyharrastuksesta. Muun muassa British Museum Lontoossa on syntynyt alun perin yhden, joskin satumaisen rikkaan, ihmisen kokoelmasta. Keräilyä ei pidä väheksyä, Vilkuna sanoo.

Tyypillisiä yhden naisen tai miehen museoita ovat keräilijän omaan ammattiin tai harrastukseen liittyvät museot. Tina Rosströmin sairaalamuseo on tästä hyvä esimerkki.

– Maatalousmuseo on toinen tyypillinen tapaus. Tekniikka kehittyy, ja latoihin jää pyörimään vanhentuneita koneita. Joku sitten keksii kerätä niitä talteen, kun säilytystilaakin on. Siitä se sitten lähtee, Vilkuna kuvailee.

Siuntiossa pitkän koivukujan päässä komeilee 1800-luvulla rakennettu keltainen Gårdskullan kartano ja aivan sen tuntumassa punainen 1980-luvulla pystytetty halli, Gårdskullan maatalousmuseo.

Museo on noin 15 000 esineellään ja 3 000 neliömetrillään yksi Suomen suurimpia yksityismuseoita.

Gårdskullan mittava kokoelma on syntynyt juuri niin kuin Vilkuna kuvaili. Museon nykyisen isännän Gustav Rehnbergin isä Carl-Erik Rehnberg äkkäsi 1970-luvulla, että hienot 1930-luvun piikkipyörätraktorit katoavat, jos niitä ei kerää talteen. Naapurista löytyi kokoelman ensimmäinen yksilö, amerikkalainen vuoden 1936 Fordson-traktori. Pian kartanon pajan vintille ilmestyi toinen ja kolmaskin traktori.

Nyt traktoreita on 120. Lisäksi hallissa on puimakoneita, hevosvetoisia niittokoneita, lapioita, äkeitä, rotanloukkuja, kokonainen sepän paja, kyläkauppa, kangaspuut, maitolaituri… Kaikkea, mikä vain jollain tapaa liittyy entisaikain maatilan elämään.

Isän siunauksella Gustav Rehnberg avasi veljensä Henrikin kanssa kokoelman yleisölle vuonna 1990. Sittemmin myös pojat ovat kartuttaneet kokoelmaa.

– Faijalle museo oli vähän kuin oma lapsi. Eläkkeelle jäätyään hän oli täyspäiväinen keräilijä. Hän etsi jatkuvasti sitä seuraavaa helmeä lehti-ilmoituksista ja verkostojensa avulla. Uusi aarre piti aina myös entisöidä. Piti kerätä varaosia ja roplata konetta vintillä kavereiden kanssa. Aina oli suuri päivä, kun moottori käynnistyi, Gustav Rehnberg kertoo.

Hän myöntää perineensä isänsä keräilygeenin. Myös hän tuntee sen kihelmöivän jännityksen, joka liittyy puuttuvan aarteen metsästykseen. Matkalla konetta katsomaan hän miettii, missä kunnossa peli on ja miten korkealle hinta kohoaa.

Professori Janne Vilkunan mukaan juuri etsimisen ja löytämisen ilo on olennainen osa museoharrastusta. Harvinaisuuksien löytäminen tuo suurta tyydytystä.

– Toisaalta jos kerää jotain tiettyä hyvin järjestelmällisesti, voi sen viimeisen puuttuvan palasen löytäminen olla dramaattinen tapahtuma. Kun kokoelma on valmis, voi kerääjä ollakin ymmällään: mitä nyt. Moni alkaakin kerätä pian jotain muuta, Vilkuna selittää.

Rehnbergit ovat oman museonsa historian aikana tehneet useita kutkuttavia löytöjä. Esimerkiksi maailman kahdesta säilyneestä Vaasa-merkkisestä traktorista toinen on löytänyt kodin Gårdskullasta. Se kuuluisa viimeinen pala jää kuitenkin puuttumaan.

– Kullervo-traktori oli ensimmäisiä Suomessa valmistettuja traktoreita. Niitä tehtiin aikoinaan noin 500, ja vain pari on jäljellä. Olen jo heittänyt toiveeni sen suhteen, Rehnberg sanoo.

Gårdskullan museo on yksityismuseoiden joukossa poikkeuksellinen paitsi kokonsa vuoksi myös siksi, että harrastus on siirtynyt sulavasti isältä seuraavalle polvelle.

Janne Vilkunan mukaan on tyypillistä, että kokoelma hajoaa, kun keräilijä kuolee. Perikunta ei näe yhtenäisen kokoelman arvoa ja haluaa rahat pois. Arkiselta vaikuttava kokoelma saattaa päätyä kaatopaikallekin.

– Usein keräilijä vie kaiken esineisiin liittyvän tiedon mukanaan hautaan. Jälkipolvet eivät tiedä esineistä tai niiden tarinoista mitään. Järjestelmällinen museonpitäjä tallentaakin luetteloon esineiden käyttötarkoituksen, historian ja sen, milloin ja mistä esine on tullut kokoelmaan, Vilkuna kertoo.

Gårdskullassa museon tulevaisuus on turvattu, sillä Carl-Erik Rehnberg perusti museota varten säätiön, ja perhepiirissä on jatkajia.

– Me olemme veljen kanssa kasvaneet tähän. Meidät on vähän kuin aivopesty, Gustav Rehnberg naurahtaa.

Myös Tina Rosströmin sairaalamuseon tulevaisuutta on mietitty. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri on nimennyt museota varten yhteyshenkilön. Museon hoito siirtyy HUSille, kun sen nykyinen pitäjä ei enää jaksa.

Mutta entä kaikki tieto ja tarinat?

– Valtaosan esineistä olen luetteloinut. Mutta ne kaikki tarinat, ne ovat vain täällä minun päässäni, Tina Rosström kertoo.

Sairaalamuseon eri osastoilla katse kiinnittyy menneiden vuosikymmenten työasuihin puettuihin mallinukkeihin. Sairaanhoitajien hiuksissa on vitivalkoiset hilkat. Kunkin nuken rintapieleen on kiinnitetty nimikyltti.

Tina Rosström on nimennyt mallinuket entisten työtovereidensa mukaan. Nukkien joukkoon hän on ikuistanut myös itsensä 1970-luvun asuun. Nimikyltissä lukee tyttönimi Söderlund.

Kaikkine henkilöineen ja tarinoineen museo on Rosströmille selvästi henkilökohtainen.

– Kyllä se sitä on. Jatkuvasti muistan nämä ihmiset ja sen, miten hauskaa meillä oli töissä. Pidin kovin paljon työstäni.

Myös Gustav Rehnberg tähdentää muistojen ja nostalgian merkitystä keräilyssä. Hän kertoo innostuvansa etenkin 1960–1970-lukujen esineistä ja koneista, kun hänen isänsä keskittyi oman nuoruutensa, 1930–1950-luvun, koneisiin.

Ylipäätään koko museo muistuttaa isästä, hänen loputtomasta innostaan ja yhteisistä museon vuoksi tehdyistä retkistä.

Isä ja poika kävivät opintomatkoilla museoissa eri puolilla maailmaa. Tarkoitus oli ottaa oppia siitä, miten esineet on pantu näytille. Usein reissuilta tarttui myös jotain mukaan museon kokoelmaan.

– Löytämisen ilon lisäksi isälle oli tärkeää välittää tietoa maataloustekniikan kehityksestä, joka on ollut aivan huimaavaa. Jos 1900-luvun alussa länsimaiden väestöstä 98 prosenttia sai elantonsa ruoantuotannosta, niin nyt vastaava luku on kaksi. Koneistuminen on mahdollistanut tämän kehityksen, Gustav Rehnberg toteaa.

Janne Vilkunan mukaan monia museoharrastajia motivoi nimenomaan halu kertoa entisajoista yleisölle. Ilman museota mennyt voisi unohtua ja hävitä.

– Kokoelmien kerääminen on myös jonkinlaista maailman hallintaa. Ympärillämme on kaikenlaista epäjärjestystä, vaaraa ja uhkaa. Omaa pienoismaailmaa keräämällä ja hallinnoimalla voi saavuttaa jonkinlaista turvallisuuden tunnetta, Vilkuna sanoo.

Entä miten käy pienten harrastajien ylläpitämien museoiden tulevaisuudessa. Säilyykö tavaraa museoitavaksi, kun entistä useampi konmarittaa ja tavoittelee minimalismia?

Vilkuna huomauttaa, että kokoelman ei tarvitse koostua fyysisistä esineistä. Voi tehdä myös henkisiä kokoelmia. Voi vaikkapa matkustella ja ikuistaa muistoja valokuvina pilveen. Julkinen Instagram-tili voi olla vastine museolle, otokset ovat esillä kaikille.

– Uskon, että esinekokoelmia ja harrastajien museoita on tulevaisuudessakin. Kerääminen on niin sisäsyntyistä ihmiselle, Vilkuna sanoo.

Tina Rosströmille ja Gustav Rehnbergille oma museo on harrastus. Kumpikin museo on auki tilauksesta.

Rosström ei enää kartuta kokoelmaansa, vaan tyytyy pitämään vain opastuksia. Ennen koronaa hänen parin tunnin mittaisen opastuksensa kuuli noin tuhat kävijää vuodessa.

Gårdskullassa kävijöitä on ollut vuosittain noin 5 000. Väkeä ovat vetäneet etenkin kesäiset traktoripäivät ja joulun markkinat.

– Tilan pyörittämiseltä ei nykyisin juurikaan jää aikaa museolle. Ehkä enemmän sitten eläkkeellä. Nyt käyn museolla lataamassa akkujani. Se tuo myös tilalle ihmisiä ja elämää. Joskus käyn tapaamassa museon kautta tulleita tuttavia ulkomaita myöten. Ehdottomasti enemmän tämä antaa kuin ottaa, Gustav Rehnberg kertoo.