”Tavallinen arki on meille onnellista ylellisyyttä” – entinen huumeäiti Jenna oppi rakastamaan itseään päihdevuosien jälkeen

Hirvittävä häpeä ja syyllisyys. Niiden tunteiden kanssa elin päivittäin. Olin huumeita käyttävä pienen pojan äiti, joka yritti pitää parhaansa mukaan kulisseja yllä. Edes vanhempani eivät tienneet minun käyttävän kovia huumeita joka päivä.

Lapselleni en kyennyt olemaan turvallinen vanhempi. Minun oli hyvin vaikea elää itseni kanssa. Katsoin usein omaa luomustani, ihanaa kaunista lastani ja tiedostin, miten väärin häntä kohtaan tein. Olisin halunnut hänelle parempaa elämää kuin itse pystyin tarjoamaan.

14-vuotiaana vedin ensimmäiset kännit. Olimme muuttaneet vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa Nokialta Ylöjärvelle juuri ennen yläkoulun alkua.

Uudessa koulussa sain nopeasti ystäviä, mutta jouduin myös kiusatuksi. Hain kiusaajieni hyväksyntää keinoja kaihtamatta. Sen sijaan, että olin pilkan kohteena, halusin päästä mukaan heidän porukkaansa. Se onnistui yhteisten alkoholikokeilujen kautta.

Pian join itseni humalaan joka viikonloppu. Humalassa tunsin menettäväni kaiken kontrollin.

Sen seurauksena jäin kiinni törkeästä rattijuopumuksesta vain muutama viikko sen jälkeen, kun olin saanut mopokortin. Puhalsin miltei kaksi promillea ja ajoin lisäksi ilman kypärää. Vanhempani olivat vihaisia, mutta uskoivat, kun vannoin sen kerran jäävän viimeiseksi.

Riippuvuus syntyi heti. Minun oli saatava huumeita päivittäin: kannabista, amfetamiinia, kokaiinia, ekstaasia tai lääkkeitä.

Tein ensimmäiset huumekokeiluni 17-vuotiaana. Monet kaverini olivat tuolloin muuttaneet omilleen ja käyttivät päihteitä. Pian sain vuokra-asunnon heidän naapuristaan. Kannabiksen polttamisesta tuli säännöllistä, ja hiljalleen kovat huumeet hiipivät mukaan.

Nykyinen puolisoni asui alakerrassani, ja meillä oli paljon yhteisiä kavereita. Elämäni oli jatkuvaa juhlaa, mutta kävin silti samaan aikaan töissä huoltoasemalla ja valmistuin kauppaoppilaitoksesta hyvin arvosanoin.

Olin suorittaja, joka paahtoi eteenpäin päällisin puolin ahkeraa arkea. Jos työpaikalla joku ihmetteli punaisia silmiäni, kerroin käyneeni juuri huollattamassa kestoripseni. Olin mestari peittelemään todellisuutta, jossa elin.

Rakastuin puolisooni räjähdysmäisellä tavalla 18-vuotiaana. Olin hänestä hyvin läheisriippuvainen. Miellyttämisentarpeeni oli sairaalloista, ja mukauduin hänen mielipiteisiinsä ja tunnetiloihinsa.

Muutin hänen luokseen ja hankimme yhteisen koiran. Pian puolisoni alkoi puhua isyyshaaveistaan. Olin aina ajatellut, etten koskaan halua äidiksi. Mutta hänen kanssaan mieleni muuttui – riippuvainen osa minusta halusi täyttää hänen toiveensa.

Nyt 9-vuotias poikamme syntyi huhtikuussa 2014. Hän oli täyden kympin vauva.

Päihderiippuvuuteni oli pysähtynyt kuin seinään. Elin koko raskausajan ja poikamme ensimmäiset kolme vuotta päihteittä. Huumeet ikään kuin unohtuivat.

Pienen lapsen hoitamisessa kaikki oli uutta ja vierasta. Opin nopeasti huolehtimaan vauvan perustarpeista, mutta hätäännyin herkästi itkusta.

Menetin synnytyksessä paljon verta, minkä seurauksena rauta-arvojeni todettiin olevan huonot. Kärsin väsymyksestä koko vauvavuoden ajan. Poika oli suloinen, mutta äidinvaistoni eivät tuntuneet heräävän. Silti päihteetön elämä pienen lapsen kanssa tuntui itsestään selvältä.

Ajatukseni olivat ristiriitaisia. Mieltäni varjosti jatkuva ajatus siitä, pystyisinkö olemaan hänelle oikeanlainen äiti. Samaan aikaan iloitsin pienestä perheestämme.

Vietimme paljon aikaa vanhempieni luona. Kun olin vauvan kanssa kaksin, synkät ajatukset valtasivat mieleni. Kyseenalaistin itseni ja äitiyteni riittävyyden.

Tämä on epäreilua. Elämäni pyöri taaperon ympärillä, mutta puolisoni tapasi ystäviään. Suhteemme oli kriisissä, ja minäkin kaipasin vapautta.

Oli vuosi 2017, ja kolmevuotias poikamme oli hoidossa, kun otin ystäväni seurassa ekstaasia. Uskottelin itselleni, että viihdekäyttö olisi minulle pieni irtiotto arjesta. Parissa viikossa päihteidenkäytöstäni tuli päivittäistä.

Selittelin itselleni vääriä valintojani uhriutumalla, ja olin siinä helvetin hyvä. Aina kun ajattelin, että minua on kohdeltu väärin, palkitsin itseni huumeilla. Uskoin selityksiäni ja valheitani pitkään.

Todellisuudessa minun oli pakko saada päihteitä, jotta selvisin arjesta. En enää hakenut niiden avulla kivaa fiilistä vaan tilaa, jossa pystyin menemään töihin ja toimimaan ikään kuin normaalisti.

Aloin myydä huumeita rahoittaakseni käyttöäni. Työskentelin pitkiä päiviä pizzeriassa, ja poikamme oli vuoropäiväkodissa. Olematon vapaa-aikani merkitsi poikani hoitamisen, huumeiden käytön ja myynnin sekamelskaa.

Päihderiippuvainen voi selittää itselleen, ettei mitään ongelmaa ole niin kauan kuin työnteko onnistuu. Menetin tämän kortin, kun jäin työttömäksi.

Minut irtisanottiin pizzeriasta 2018, kun ajoin yrityksen autolla kolarin päihteiden vaikutuksen alaisena.

Sen jälkeen istuin päivät yksin kotona, kun poikani oli päiväkodissa. Ajauduin niin syvin vesiin, että ryhdyin käyttämään suonensisäisiä huumeita. Jo ensimmäisellä käyttökerralla ymmärsin, että tästä muodostuu suuri ongelma.

Huumeista tuli elämäni tärkein asia. Istutin poikani katsomaan piirrettyjä ja sulkeuduin vessaan käyttämään. Välillä jätin hänet hetkeksi yksin hakiessani huumeita diileriltä. Toisinaan hän istui satoja kilometrejä autossa, kun metsästin itselleni seuraavaa annosta.

Puin poikani kauniisiin vaatteisiin ja varmistin, että jääkaapissa oli aina ruokaa. En kuitenkaan kyennyt olemaan lapselleni läsnä. Päässäni jyskytti koko ajan ajatus seuravasta annoksesta.

Välillä oli päiviä, jolloin pystyin olemaan selvänä. Silloin katsoimme poikani kanssa elokuvia, leikimme, väritimme piirroskuvia ja pelasimme Pokémon Gota. Nautin niistä hetkistä suunnattomasti – mutta en tarpeeksi, jotta olisin hakenut apua.

Aloin kuitenkin kaivata muutosta. Kyllästyin jatkuvaan pahaan oloon. Alkuvuodesta 2020 päätin kertoa ongelmastani, jotta poikani saisi paremman elämän.

Vien poikani isovanhemmille hoitoon ja annoin itselleni luvan käyttää huumeita vielä neljä päivää. Päätin, että se olisi viimeinen ralli.

Kun hain poikaa kotiin, romahdin itkemään vanhempieni eteisessä ja pyysin apua. Tuntui siltä, kuin rintaani pakkautunut kivikasa olisi romahtanut.

Äitini rohkaisemana hain apua terveysaseman kautta. Lääkäri teki meistä lastensuojeluilmoituksen, ja saimme loistavan sosiaalityöntekijän. Suureksi yllätyksekseni hän yritti kaikin keinoin auttaa meitä pitämään poikamme kotona. Hän halusi olla tukena ja turvana arjessamme. Se tuntui hyvin kannustavalta.

Astuin avohoitoklinikan ovista sisään helmikuussa 2020. Kolmen kuukauden ajan olin kuin raittiushuumassa – kunnes yhtenä päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta päähäni tuli ajatus: haluan kokeilla vielä kerran.

Kokemus oli kauhea. Tuntui kuin olisin piikittänyt suoneeni syyllisyyttä, tuskaa, häpeää ja ahdistusta. Mitä olin mennyt tekemään?

Ajattelin pitää tapahtuneen salaisuutena, mutta käyttöni näkyi lastensuojelun virtsaseulonnassa. Minun oli valittava, jatkaisinko raitistumista vai en.

Toukokuussa 2020 menin klinikan järjestämälle kahden viikon hoitojaksolle Riihimäelle. Se oli tähänastisen elämäni paras päätös.

Kahden viikon ajan keskityin itseeni. Ymmärsin, että päihderiippuvuus on sairaus. Avun hakeminen tuntui aidolta, koska nyt halusin päihdevapaaksi itseni enkä enää vain lapseni takia.

Lapseni on varmasti kärsinyt päihteidenkäytöstäni. Olen puhunut hänelle riippuvuudestani ikätasoon sopivalla tavalla. Kun menin hoitoon, kerroin olevani sairas ja käyttäneeni siksi päihdeaineita – äiti meni hoidettavaksi, jotta voisi luopua niistä ja parantua.

Nyt teen kaikkeni, jotta hänelle jää mahdollisimman vähän traumoja menneisyydestäni. Nautin siitä, kun hän pärjää koulussa ja harrastuksissaan ja näen, että hän luottaa itseensä.

Olen ehkä jollakin tavalla hihhuli, mutta uskon kohtaloon – siihen, että kaiken on ollut jollakin sairaalla tavalla ollut tarkoitus tapahtua. Ei kukaan halua tulla narkomaaniksi, mutta kaikki kokemani on mahdollistanut minulle sisäisen kasvun. Olen oppinut rakastamaan itseäni, ja samalla rakkaus poikaani kohtaan on vahvistunut. En enää ole läheisriippuvainen puolisostani, eikä minulla ole tarvetta kytätä hänen touhujaan jatkuvasti.

On hyvin harvinaista, että päihderiippuvuudesta kärsineessä perheessä vanhemmat pysyvät yhdessä. Meille kuitenkin kävi niin. Parisuhteemme on tasaantunut, ja olemme löytäneet rakkauden uudella tavalla.

Uskon osaavani arvostaa tavallista elämää ihan eri tavalla kuin joku, joka on aina elänyt ”normaalia arkea”.

Tuntuu ihanalta istua puolisoni ja poikamme kanssa viikonloppuna vierekkäin sohvalla, katsoa hyvää elokuvaa ja juoda teetä. Monelle se on itsestäänselvyys, meille onnellista ylellisyyttä.