Mitä tulee mieleen Tapio Wirkkalasta? Puukot, Kantarellit vai Paperipussit? Tutustu hänen uransa suuriin käännekohtiin ja kiehtovimpiin vaiheisiin
Tapio Wirkkala jätti lähtemättömän jäljen muotoilun maailmankartalle ja hallitsi kaiken, mihin tarttui. Hänen suunnittelutyönsä ulottui taide-esineistä teolliseen muotoiluun, graafiseen suunnitteluun, näyttely- ja rakennussuunnitteluun, veistoksiin ja jopa ympäristötaiteeseen.
1915: Taiteellinen perhe
Tapio Wirkkala syntyy 2.6.1915 Hangossa taidetta rakastavaan ja ymmärtävään perheeseen. Isä Ilmari Wirkkala on hautausmaa-arkkitehti, jolla on yhteyksiä taideteollisuuspiireihin, ja äiti Selma Wirkkala harrastaa puunveistoa ja tekstiilitöitä. Myös Tapion nuoremmista sisaruksista, Helena Korvenkontiosta ja Tauno Wirkkalasta, tulee taiteilijoita.
Perhe muuttaa Helsinkiin 1920-luvulla esikoisen lähestyessä kouluikää. Pojan piirustuslahjat huomataan jo alakoulussa. Oppikoulua hän käy kuusi luokkaa Töölön yhteiskoulussa.
1936: Koristeveistäjä
Veistämisestä, piirtämisestä ja luonnossa samoilusta innostunut Tapio Wirkkala pyrkii ja pääsee 17-vuotiaana Taideteollisuuskeskuskouluun koristeveistäjälinjalle. Hän opiskelee 1933–36 yhtä aikaa muun muassa Ilmari Tapiovaaran, Armi Ratian ja Birger Kaipiaisen kanssa. Opinahjo antaa monipuoliset taiteelliset valmiudet, ja koristeveistäjäksi valmistunut Wirkkala aloittaakin uransa piirtäjänä mainostoimistossa.
1940: Postimerkistä seteleihin
Nuori Wirkkala voittaa suunnittelukilpailun vuoden 1940 olympiapostimerkistä. Sodan takia näitä olympialaisia ei koskaan järjestetä, mutta kun kisat vihdoin saadaan Suomeen vuonna 1952, postimerkin suunnittelee kuin suunnitteleekin Tapio Wirkkala. Graafikon ura jatkuu muun tuotannon rinnalla.
1950-luvulla Wirkkala piirtää julisteen Arabian tehtaalle suoraan litografiakiveen. Myöhemmin hänen kynästään lähtevät monet pakkaukset ja etiketit Koskenkorvasta Kolme leijonaa -viskiin. Vuonna 1947 Wirkkala voittaa Suomen Pankin uusien setelien suunnittelukilpailun. Hänen piirtämänsä setelit tähkä- ja havuaiheineen kuluvat monen ikäluokan käsissä siitä lähtien, kun ne vuonna 1955 otetaan käyttöön.
1945: Taiteilija-avioliitto
Wirkkala saa rintamalla tekemistään puhdetöistä palkintoja. Sodan jälkeen seuraelämä lähtee taas hiljalleen käyntiin. Teollisuustaiteen liitto Ornamon jäsenet tapaavat toisiaan Taidehallin klubilla, jossa Birger Kaipiainen esittelee vuonna 1944 Tapio Wirkkalalle kollegansa, keraamikko Rut Brykin. Kihlat vaihdetaan yhteisellä Kolin-matkalla, jolla Kaipiainenkin on mukana.
Vuonna 1945 Tapio Wirkkala ja Rut Bryk solmivat avioliiton. Lapset Sami (s. 1948) ja Maaria (s. 1954) opiskelevat myöhemmin vanhempiensa jalanjäljillä Taideteollisessa korkeakoulussa. Sami on sisustusarkkitehti ja Maaria kuvataiteilija.
1946: Kantarelli
Iittalan lasitehdas järjestää vuonna 1946 suunnittelukilpailun, jonka ensimmäisen palkinnon Tapio Wirkkala jakaa Kaj Franckin kanssa. Molemmat ponnistavat tästä nousujohteiselle lasitaiteilijan uralle. Franck suuntautuu käyttölasiin, mutta Wirkkalan polku johtaa taiteellisempaan ilmaisuun. Polusta voi hyvällä syyllä puhua, sillä Wirkkala löytää aiheensa usein luonnosta.
Ensimmäistä klassikkoa, numeroitua Kantarelli-maljakkoa, valmistetaan vuosina 1946–50 vain 75 kappaletta. Tämä Milanon triennaalin Grand Prix -pääpalkinnollakin juhlittu kaunotar näyttäytyy nykyään harvoin huutokaupoissa, ja hinnat ovat sen mukaisia. Nykyisin on edelleen tuotannossa alkuperäistä hieman pelkistetympi ja suoralinjaisempi malli.
1951: Suomi-designin kulta-aika
1950-luvun alku on muotoilussa Wirkkalan aikaa monella tavalla. Hän toimii Taideteollisen oppilaitoksen johtajana vuosina 1951–54, ja siellä hänen ihanteensa omaehtoisesta suomalaisesta designista vaikuttavat suuresti opiskelijoiden näkemyksiin.
Myös suomalaisen designin kansainvälinen läpimurto Milanon triennaaleissa tapahtuu Wirkkalan johdolla. Hän saa osastojen suunnittelusta ja omasta lasi- ja puusuunnittelustaan kolme Grand Prix -palkintoa kaksi kertaa peräkkäin vuosina 1951 ja 1954. Arvostettu amerikkalainen House Beautiful -lehti valitsee lentokonevanerista veistetyn Lehti-vadin maailman kauneimmaksi esineeksi vuonna 1951. Lunning-palkinto samana vuonna kruunaa menestyksen.
1954: Iittalasta Rosenthaliin
Vuonna 1954 Wirkkala nimitetään lasitehdas Karhula-Iittalan taiteelliseksi johtajaksi. Samana vuonna syntyy Milanon triennaaliin toinen klassikko, Tapio-lasisto. Se on yhä 2000-luvulla tuotannossa, kuten myös monet muut Wirkkalan esineet.
1950-luvun puolivälissä hän työskentelee ajoittain New Yorkissa Raymond Loewyn toimistossa, joka tunnetaan Coca-Cola-pulloista ja Greyhound-busseista. Loewyn kautta hän tutustuu saksalaiseen Philip Rosenthaliin, joka kutsuu hänet Rosenthalin tehtaan suunnittelijaksi. Syntyy posliiniastiastoja ja aterimia ruostumattomasta teräksestä. Yksi Rosenthal-klassikoista on Paperipussi vuodelta 1977: sarja erikokoisia paperipussin muotoisia posliinimaljakoita. Wirkkala saa suunnitella myös Rosenthalin satavuotisjuhla-astiaston, joka lanseerataan vuonna 1979 nimellä Century.
1956: A-studio
Wirkkalan monialaisuus pääsee toden teolla käyttöön, kun hänet vuonna 1956 nimitetään Ahlström-konsernin suunnittelutoimiston A-studion taiteelliseksi johtajaksi. Toimisto luo tuotteita paitsi Iittalan lasitehtaalle myös Euran paperitehtaalle, Karhulan pakkauslasitehtaalle sekä Strömforsille, joka valmistaa muovituotteita ja sähkötarvikkeita. Alkaa myös yhteistyö Askon, Upon ja Airamin kanssa.
Wirkkala ideoi Strömforsille muun muassa virtaviivaiset melamiiniastiat Finnairin Caravelle-suihkukoneisiin vuonna 1959. Muotoilijan kuuluisimpia muovituotteita ovat Jalostajan tomaatinpunainen ketsuppipullo ja Strömforsin valkoinen valaisin, jonka Artek on ottanut 2000-luvulla uudelleen tuotantoon.
1958: Näyttelyarkkitehti
Brysselin vuoden 1958 maailmannäyttelyyn Wirkkala suunnittelee jälleen Suomen osaston ja voittaa ensimmäisen palkinnon tulevaisuuden asumista visioivilla ideoillaan. Hän on jo juhlittu näyttelyarkkitehti, Milanon triennaalien konkari ja Suomen taideteollisuusyhdistyksen maailmalla kiertävien näyttelyiden tekijä. Näyttelyarkkitehdin ura jatkuu 1970-luvun lopulle, Suomen käsityön ystävien satavuotiskiertonäyttelyn suunnitteluun asti.
1960: Lapin lumo
Wirkkalan perhe löytää sielunmaisemansa pohjoisesta Lapista, Inarista, mistä hankitaan kesäpaikka vuonna 1959. Siitä tulee piilopirtti, josta Tapio Wirkkala etsii rauhaa ja häntä inspiroivaa koskematonta luontoa.
Lasiveistos Paadarin jää palkitaan Milanossa vuonna 1960 Grand Prix’llä. Sen rouhean jäiset muodot ovat pohjoisen luonnon innoittamia, samoin kuin monien muiden Wirkkalan esineiden, vaikkapa vuonna 1968 julkistetun supersuositun Ultima Thule -lasiston. Lasien orgaaninen pintakuviointi syntyy, kun sula lasimassa hakee muotonsa kaiverretussa puumuotissa. Muotoilijan kädenjälki näkyy, sillä Wirkkala tekee muottinsa itse.
1966: Design Tapio Wirkkala
Aika on kypsä oman toimiston perustamiselle. Design Tapio Wirkkala aloittaa toimintansa vuonna 1966. Saman tien venetsialaisesta Veninin lasitehtaasta tulee sen asiakas, ja ensimmäiset värilliset lasiesineet esitellään Italiassa. Suomalainen traditio on hillitympi kuin venetsialainen, ja myös lasimassa on erilaista ikivanhassa lasitaitureiden kaupungissa. Se sallii vapaammat muodot ja runsaammat värit. Veninin värikkäissä ja ohuissa Coreano-kulhoissa ja -maljakoissa sekä Bolle-pulloissa näkyy ilotteleva 60-lukulaisuus.
1967: Kuvanveistäjä
Tapio Wirkkalan alkuperäinen rakkaus, koristeveisto, kehittyy yhä pelkistyneemmäksi kuvanveistotaiteeksi. Loppuunsa hiotut vaneriveistokset nostavat hänet myös kuvanveistäjänä maailmanmaineeseen. Lehti, Silta, Karhunloukku, Etana, Pyörre ja muut ovat teoksia, joissa Wirkkalan muodontaju kiteytyy.
Suurimman osan teoksista tekee puuseppä Martti Lindqvist taiteilijan piirrosten ja pienoismallien mukaan. Eittämättä tunnetuin veistos on vuoden 1967 Montrealin maailmannäyttelyyn valmistunut 4 × 9 metrin kokoinen Ultima Thule. Wirkkala näkee kuvanveiston ja muotoilun saman asian kahtena ilmentymänä. ”Jos esineen suunnittelussa näkyy hien jälki, se on epäonnistunut. Työ ei saa näkyä valmiissa esineessä.”
1961: Puukko
Toisin kuin Kauhavan tai Härmän koristeelliset ”puukkoot”, lapinleuku on perinteisesti ollut enemmän käyttö- kuin näyttöesine. Ymmärrettävästi juuri lapinpuukko innoittaa Wirkkalan muotoilemaan kuuluisan nailonkahvaisen puukkonsa, jonka kahta eri kokoa Hackmanin Sorsakosken-tehdas valmistaa vuosia. Wirkkalaa ihaileville teollisen muotoilun opiskelijoille siitä tulee kulttiesine ja esimerkki muotoilun ”pyhästä” mantrasta: tarkoituksenmukainen on kaunista. Klassikko vuodelta 1961 kuuluu 2000-luvun keräilyaarteisiin.
1970: Korut ja hopea
Wirkkala aloittaa korujen suunnittelun 1960-luvun lopulla alun perin vaimolleen Rut Brykille. Kultakeskuksen valmistamina koruista tulee suosittuja lahjaesineitä, joiden nimet kuiskivat Lapin taikaa: Tähtitaivas, Hopeakuu, Täysikuu.
Wirkkala muotoilee hopeasta myös linjakkaita vateja, kannuja, rasioita ja kynttilänjalkoja. Vuonna 1971 hänet vihitään Royal College of Artin kunniatohtoriksi Lontoossa elokuvaohjaaja Jean Renoirin ja kuvataiteilija Giacomo Manzùn kanssa. Seuraavana vuonna hän saa akateemikon arvonimen.
1978: Ympäristötaide
Vuonna 1978 valmistuu suunnitelma mittavaksi Saivaara-ympäristöteokseksi Enontekiölle. Sen on määrä juhlistaa toisen Lapin ystävän, tasavallan presidentti Urho Kekkosen, 80-vuotissyntymäpäivää. Teos olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan luonnonkivillä merkitty polku, joka kulkisi itä–länsisuunnassa 830 metriä korkean tunturin lakea. Kiistojen jälkeen suunnitelma haudataan.
1981: Kulttuurin puolustaja
Kun Riihimäellä vuonna 1981 avataan vanhassa lasihytissä Suomen lasimuseo, sen ensimmäinen näyttely on itseoikeutetusti Tapio Wirkkalan suuri retrospektiivi, joka myöhemmin kiertää maailmalla. Koko museo ja sen perusnäyttely ovat Wirkkalan käsialaa.
Jo 1970-luvulla hän tekee aloitteen ”saamelaisten kansallismuseon” perustamisesta saamelaiskulttuurin taltioimiseksi ja edistämiseksi. Vasta 14 vuotta Wirkkalan kuoleman jälkeen Inarissa avataan Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida. EU:n tukemana valmistuneen rakennuksen suunnittelevat Wirkkalan ystävä, arkkitehti Juhani Pallasmaa, ja poika, sisustusarkkitehti Sami Wirkkala.
1985: Perintö
Tapio Wirkkala kuolee 19. toukokuuta vuonna 1985, ja hänet haudataan Helsingin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijamäelle. ”Renkaat, renkaat ja rytmit. Virrassa pyörteet. Aina uudelleen – ja aavistus jostain: se heijastuu ja antaa kuvajaisia. Valon liike – mennyt hetki. Ohi jo.” Näin Wirkkala kirjoittaa vuosi ennen kuolemaansa. Mutta tuotanto elää ja voi hyvin. Tapio Wirkkala, jos kuka, on ollut kansainvälinen suunnittelija. Ja samalla mitä syvimmässä mielessä suomalainen.
2025: Syntymästä 110 vuotta
Tapio Wirkkalan ensimmäinen suuri retrospektiivi Japanissa avautuu Tokyo Station Galleryssa huhtikuussa 2025. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Espoon modernin taiteen museon EMMAn, Tapio Wirkkala Rut Bryk -säätiön ja japanilaisen näyttelytuottajan Blue Sheepin kanssa.
Esillä on 300 teosta, mukaan lukien hänen vallankumouksellinen Ultima Thule -lasikokoelmansa, joka on alun perin luotu Iittalalle 1960-luvulla. Iittala tukee näyttelyä mittavalla installaatiolla, jossa on lähes 400 Ultima Thule -lasia. Tämän historiallisen hetken kunniaksi Iittala lanseeraa myös erikoiserän Ultima Thule -sakelasia, joka on valmistettu suomalaisesta hiekasta.
Kuvat lisäksi: Tapio Wirkkala Rut Bryk -säätiö, Jean Barbier / Designmuseo ja Jaakko Oskentola / Suomen Pankki
