Voiko talo näyttää jättimäiseltä lehdeltä? Turun Hirvensalon Life on a Leaf -talo yllättää. Kansainvälistäkin huomiota saanut lehtitalo on niin erikoinen, että sitä on todistettavasti kerran katseltu kiinnostuneena pihan pensaastakin.

Taiteilija Jan-Erik Andersson asuu puolisonsa, graafikko Marjo Malinin ja poikansa Adrianin kanssa kodissa, jota voisi kuvailla kuin surrealistiseksi kokonaistaideteokseksi. Harvinaisen esittävän muotonsa lisäksi noin kaksikymmentä taiteilijaystävää sai vapaat kädet toteuttaa teoksensa talossa.

– Suurin haaveemme ei ole ollut asua omakotitalossa. Tämä oli idea, taideprojekti, jonka heitimme ilmaan ja katsoimme, kuinka käy. Tarkoituksena oli laajentaa ja yhdistää taiteen ja arkkitehtuurin kenttää, Jan-Erik kertoo.

Koti on ollut kiinnostava tutkimuskohde luonnon ja kulttuurin välissä, jossa on voinut tarkastella taiteen ja ornamentiikan roolia arkkitehtuurissa. Talo kumartaa taiteilijoiden, arkkitehtien, käsityöläisten ja käyttäjien yhteistyönä luomalle ikoniselle tilalle, joka antaa mahdollisuuden unelmille, fantasialle, yllätyksille ja ekologisuudelle.

Jan-Erik on vakuuttunut, että erilaisilla tiloilla voi vaikuttaa psyykeeseen. Hänen taiteensa on kuvailtu käsittelevän ihmisen olemisen energioita: rakastamista, rakentamista, kommunikointia, syömistä, unelmointia ja leikkimistä.

Lehtitalo sai inspiraation Jan-Erikin kirjoittamasta tarinasta. Siinä August Strindberg maalaa myrskyisässä Tukholmassa, kunnes siveltimestä putoaa väriä puusta pudonneelle lehdelle. Väri antaa lehdelle puhtia lentää Suomeen asti. Myöhemmin Turun linnan vankilassa rakkaudesta riutuva Eerik XIV huomaa saman lehden liimautuvan kalteri-ikkunaan. Hän piirtää sen kohdalle sydämen ja antaa sille suukon, jolloin lehden pinta alkaa elää. Lehdestä syntyy rakastavaisille koti.

Jan-Erik kuvailee yhteistyötä lehtitalon suunnitteluun osallistuneen arkkitehti Erkki Pitkärannan kanssa saumattomaksi. Pitkäaikainen työpari työskentelee pienoismallintamalla ja tarinoiden inspiroimana. Arkkitehti peukuttaa Jan-Erikin ideoita ja lisää niihin omaa osaamistaan.

Taiteilija arvostaa, että arkkitehti uskalsi aikoinaan ylittää rohkeasti rajan, että rakennus voisi myös esittää jotain. Jos niin tekee, ei ole välttämättä enää ammatillisesti varteenotettava.

– Meidän mielestämme arkkitehtuuri ei anna vain taustaa elämälle, vaan voi myös luoda elämää. Me hyödynnämme omaa erikoisosaamistamme ja sekoitamme sen yhteen.

Kolmikerroksisessa, lähes 150-neliöisessä kodissa on kuin löytöretkellä. Katolla kohoaa melkein viisi metriä korkea ikkunallinen tila, kissankello. Se on yksi perheen lempipaikoista nauttia kesäisin hyvästä ruoasta, filosofoinnista ja musiikista.

Kun taloon astuu sisään, saapuu tavallaan lehden varteen. Katon vihreät kertopuupalkit kuvaavat lehtisuonia. Harmaaksi jätetty, kaareva betoniseinä jäljittelee kallioseinämää. Seinän ornamentit vievät takaisin valun aikaan, jolloin ilmassa oli voikukkien siitepölyä. Betoniseinän innoittajaksi paljastuu modernisti Le Corbusierin myöhäistuotannon ornamentiikka. Jan-Erik onkin innostunut monista arkkitehdeistä aina Alvar Aallosta Antoni Gaudiin.

Olohuoneessa on lattiasta kattoon ulottuva lehtevä ikkuna. Esimerkiksi kantavat betonipylväät, jotka on tehty muistuttamaan ikään kuin kreikkalaisia raunioituneita pylväitä, voi nähdä symbolisoivan puunrunkoja. Koska kodin pohjapiirros perustuu pyöristettyyn muotoon, sisällä ei voi törmätä jyrkkiin kulmiin – lehtitalossa voi kokea samanlaisen tunteen kuin liikkuisi luonnossa.

Sillat ovat turkulaissyntyiselle Jan-Erikille tärkeitä paikkoja. Niitä ylittäessä olet matkalla, mutta et vielä päämäärässä. Yläkerran makuuhuone on kolmisenkymmentä senttiä muuta kerrosta ylempänä, joten se yhdistyy muuhun tilaan pienellä sillalla. Sen kaide kätkee Shawn Deckerin ääniteoksen, joka reagoi ulkona olevan sensorin avulla tuulen ja valon muutoksiin pienellä narinalla.

Kolmannen kerroksen, jossa on tietokonestudio, voi nähdä myös brasilialaisena lauttana. Meriteema tuo Jan-Erikin kapteeni-isää kotiin.

– En viihdy merellä, joten seilaan sitten täällä talossa. Isä jäi vähän mysteeriksi, mutta kansainvälisyys tulee sieltä, Jan-Erik analysoi.

Jos Jan-Erik on maksimalisti, Marjo tunnustautuu sydämeltään minimalistiksi. Puoliso kutsuisi jopa superminimalistiksi. Tosin värikkään kodin ja vahvojen kuosien vaikutuksesta puhe puhtaan pinnan ajattomuudesta on alkanut kyrsiä pelkistetyn tyylin taituria.

Jan-Erik ei saanut sanoa sanaakaan Marjon työhuoneesta, mutta muista pienimmistäkin yksityiskohdista on keskusteltu.

– Jos asuisin yksin, asuntoni olisi varmasti aivan erilainen. Kun Jan-Erik kävi luonani ensimmäistä kertaa, hän luuli, etten ole vielä muuttanut asuntooni, Marjo naurahtaa.

Jan-Erikistä on hienoa, että pariskunnalla on erilainen estetiikka, koska silloin voi syntyä jotain uutta ja hauskaa. Jos olisi aina samaa mieltä kaikesta, eikä olisi mitään jännitettä, olisi tylsää. Sitä paitsi Jan-Erik oli itsekin alkujaan minimalisti, kunnes kyllästyi maalauksissaan pintojen parin millimetrin siirtelyyn edestakaisin.

– Talo ei ole yhden ihmisen estetiikkaa, mutta koko homma pelaa. Jos olemme kokeilleet muuttaa jotain, olemme vaihtaneet heti takaisin. Kun on koulittu viimeisen päälle, se on perfecto!

Huonekalut ovat vanhasta kodista. Tekstiilitaiteilija Johanna Kunelius suunnitteli vanhaan sohvaan kuosin. Pinkki keinu paljastuu Jan-Erikin sinkkuaikojen tehokkaaksi iskukeinuksi, jossa daameille tarjoiltiin cappuccinoja.

Vessanpytyt ja lavuaarit ovat peräisin kierrätyskeskuksesta. Talossa ei ole saunaa eikä autotallia, koska perhe ei tarvitse niitä.

Ainoat ripustettavat teokset löytyvät vessasta. Muutoin taide on sisäänrakennettuna rakenteisiin ja pintoihin. Taiteilijaystävät eri puolilta maailmaa ovat arjessa läsnä teoksillaan. Koti kuvastaa huumorintajuisia asukkaitaan.

– Meillä on jonkinlainen jatkuva leikki elämässä läsnä, mikä meitä ehkä yhdistääkin. Jos jokin on jonkun mielestä hullua, me olemme intona siitä, Marjo kuvailee.

Vaikka moni toteaa, että talo on kuin tehty lapsille, he tarvitsevat harvoin stimulointia mielikuvitukselle. Kun Adrian oli pieni, perhe kutsui hänen päiväkotiryhmäläisiään kylään. Melkein kaikki lapset piirsivät muistona vierailustaan Adrianin legoviritelmiä. Perheen yläkoulua päättävä nuori toteaakin nykyään, että talo on aivan tavallinen koti.

Taival talon kanssa on ollut värikäs. Idea oli valmiina 90-luvun lopulla, mutta paaluperustukseen päästiin vasta kuusi vuotta myöhemmin. Kun sopiva tontti oli löytynyt ja poikkeuslupa saatu, täytyi löytää vielä huippurakentajat, jotka eivät olisi täystyöllistettyjä. Oma konsultti oli myös projektissa kullanväärti, sillä persoonallisen rakennuksen valmistuminen ei ollut helpoimmasta päästä ja tarvitsi monenlaisia ammattilaisia.

Lehtitalo valmistui lopulta 2009 kolmessa vuodessa. Sen valmistumisen mahdollisti taidemesenaattina SOL:n perustaja Liisa Joronen puolisonsa kanssa.

Rakentajilla oli ihailtavan vahva ammattiylpeys ja taito taivuttaa puuta. Heistä tuli jopa perheen pienimmän supersankareita, joiden perään oli tapana kysellä nukkumaan mennessä. Raksalla on vietetty joulua, ja erääksi syntymäpäivälahjakseen taiteilija Andersson sai tanssia laudoitetulla katolla.

Jan-Erik myöntää, että sen verran vääntöä oli, ettei voi kehottaa tekemään lisää samanlaista. Kritiikkiäkin tuli: talo on kaikkea muuta kuin arkkitehtuuria, eikä sitä pitäisi rakentaa. Toinen ammattilainen totesi, ettei perhe viihtyisi talossa. Oletus oli huti.

– Eikä kaikkien tarvitse tehdäkään esittävää arkkitehtuuria. Jos talojen suunnitteluvaiheessa olisi jo taiteilija mukana, voisi tehdä hauskoja, pieniä juttuja.

Lehtitalo syntyi yhteisölliseksi. Marjo muistaa yhä vaatemerkki Samujin muotikuvaukset. Turun kaupunginorkesterin jousikvartetto päästi puolestaan akustiikan oikeuksiinsa.

– On aina hienoa nähdä, kuinka ihmisten ennakkoluulot hälvenevät – että täällä voi ollakin ihan kodinomaista. Omakin ymmärrys muiden makua kohtaan on kasvanut, Marjo sanoo.

Ehkä mieleenpainuvin tapahtuma on EU-komission puheenjohtaja José Barroson tunnin vierailu, kun Turku oli Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2011.

– Se oli ehkä ainoa kerta, kun olisin halunnut, että olisi ollut naapureita. Kaikki tiet suljettiin ja piha oli täynnä mustia autoja. Marjokin sai ihailla talon täydeltä komeita henkivartijoita, Jan-Erik sanoo.

Viime syksynä elämässä kääntyi uusi lehti, kun talo myytiin. Taiteen, arkkitehtuurin, akateemisen tutkimuksen ja talouden yhteistyötä edistävä Life on a Leaf -yhdistys pyörittää jatkossa talon omistavan yhtiön kanssa paikassa taiteilija- ja tutkijaresidenssinä.

Jan-Erikin perhe on paikan ensimmäiset asukkaat seuraavat pari vuotta. Kodista luopuminen tulee olemaan haikeaa, mutta talo jää paikoilleen muidenkin asuttavaksi. Suunnitteilla oleva uusi koti, kuusikulmainen ruohokattoinen talo, innostaa katsomaan eteenpäin.