Marjatta Levanto on suomalaisen museopedagogiikan uranuurtaja ja ensimmäinen museolehtori. Hänen 55 neliön ullakkoasunnossaan Helsingin Punavuoressa on kiehtovaa taidetta ja kirjoja koko mittavan uran varrelta.

Taideteosten ja esineiden joukkoon kuuluu hienoja muistoja paitsi Ateneumista myös Pariisista, jossa Marjatta toimi Suomen Ranskan kulttuuri-instituutin johtajana.

Omat sekä muiden kirjoittamat kirjat ovat aivan oma lukunsa. Niille on rakennettu kokonainen kirjatorni, jonka on suunnitellut Marjatan läheinen ystävä, muotoilija ja Artekin entinen taiteellinen johtaja Ben af Schultén. Parhaillaan Marjatta osallistuu työryhmään, joka viimeistelee tietokirjaa af Schulténista ja hänen tuotannostaan.

Tuoreisiin töihin kuuluu lisäksi hyvin antoisa tehtävä Helsingin Uuden lastensairaalan taidehankintojen kuraattorina.

Voiton vievät lopulta kattojen yli kaukaisuuteen ulottuvat maisemat, jotka avautuvat monista erikokoisista ikkunoista ja etelään antavalta parvekkeelta. Lapsenlapsen mukaan ”mummi asuu avaruudessa”.

”Olen koko urani ajan ollut kiinnostunut uusista yleisöistä. Lapset ja vammaisryhmät mielessäni olen luonut lukuisia näyttelyitä, kirjoja, videoita ja elokuvia. Kun ensimmäinen lapsiryhmä Vironniemen päiväkodista saapui vierailulle Ateneumiin, koko valvojakunta oli komennettu paikalle siinä pelossa, että lapset villiintyvät ja vaurioittavat teoksia.

Uuden tilanteen aiheuttaman jännityksen hälvettyä yritin johdattaa ryhmän Albert Edelfeltin Luxembourgin puisto -maalauk­sen (1887) leikkivien lasten ääreen, mutta sitä kiinnostivatkin synkät teokset, kuten Akseli Gallen-Kallelan Velisurmaaja (1897) ja Juho Rissasen Rauta kaulassa (1908), joka kuvaa kahlittua häpeärangaistuksen kärsijää.

Vierailun lopuksi lapsiryhmä siirtyi tutkimaan, mitä museon lattiaritilöiden alle oli ajautunut. Oli heti selvää, että lapsille tulee esitellä taidetta ihan omilla ehdoilla. Nykyään minut tunnetaankin erityisesti lapsille suunnattujen taidekirjojen tekijänä. Saan niihin ja kaikkiin muihin töihini valtavasti inspiraatiota tästä kodista ja sen ainutlaatuisesta sijainnista.”

”Lempikalusteitani on Ben af Schulténin suunnittelema Nojatuoli 444, jonka yläpuolella on yksi rakkaimpia teoksiani, Hugo Simbergin työ Kuningatar onkii. Sain sen lahjaksi taiteilijan pojalta Tom Simbergiltä. Nojatuolin parina on Alvar Aallon tarjoiluvaunu, joka on puolestaan peräisin muotoilija Kaj Franckilta – hänkin kuuluu entisiin työtovereihini.

Olen tehnyt useita Simbergin tuotantoa käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, ja Ateneumin Simberg-näyttelyn kuratointiin osallistuminen oli erityisen merkittävä vaihe urallani. Johdin taidemuseon museopedagogista yksikköä, johon loin Erica Othmanin kanssa vammaisten asioihin syventyvän Saavutettavuus-osion.

Tältä pohjalta suunnittelin näyttelyarkkitehti Esa Vesmasen kanssa Simberg-näyttelyä ottamalla mahdollisuuksien mukaan huomioon erilaisten vammaisryhmien toiveet. Esimerkiksi valaisua säädettiin kunkin katsojan tarpeiden mukaan ja vitriinien korkeus oli mitoitettu pyörätuolikävijöille sopivaksi. Myös teosten ripustuksessa ja seinäteksteissä otettiin saavutettavuus huomioon. Näyttelyn selkokielellä laaditut seinätekstit toivat meille Vuoden selväsanainen -palkinnon.”

”Kotini läpäisee kaksi savuhormia, joista yhden ympärille rakennettiin keittiö, vaatesäilytys ja kylpyhuone. Yksikön päälle ja vieraiden nukkumistilaan johtavat kapeat betoniportaat. Toisen hormin ympärille rakennettiin kirjatorni.

Remontin suunnittelu- ja rakennusvaiheessa varjeltiin huolellisesti alkuperäisiä yksityiskohtia. Jopa siinä määrin, että kun työmiehet olivat tunnollisesti poistaneet osan kummallisena pitämistään ulokkeista, remontin suunnitellut arkkitehti Pekka Littow määräsi ne uudelleen rakennettavaksi.”

”Kylpyhuoneen hiekkapuhalletun lasioven läpi hohkaa punaista hehkua pääasiassa harmaan sävyissä kylpevään kotiin. Jopa kylpyamme on punainen, ja se tilattiin Duratilta. Tila on kompakti, ja jotta amme saatiin kääntymään ja asettumaan paikalleen, siitä piti sahata yksi kulma irti ja kiinnittää asennuksen jälkeen takaisin.

Tämän jatkoksi voisin kertoa muiston, joka liittyy Ateneumin vessoihin. Museotyön alussa koko valtavassa Ateneumissa oli ainoastaan yksi wc, ja se sijaitsi siivous­komeron yhteydessä. Edistystä sekin, sillä kun museon legendaarinen johtaja Aune Lindström oli vuosia aikaisemmin tullut taloon, henkilökunnan piti kipaista hädän hetkellä kadun yli rautatieasemalle.”

”Minulla on rakkaussuhde Ateneumin rakennukseen, jonka tunsin aikoinaan jokaista seinänhalkeamaa myöten. Urani talossa alkoi vuonna 1973. Tarkkailimme silloin huolestuneina 1887 valmistuneen uusrenessanssirakennuksen rapistumista ja alati lisääntyviä halkeamia. Jokaisen uuden halkeaman viereen liimattiin teippi, johon merkittiin huolellisesti päivämäärä, jolloin halkeama oli havaittu. Professori Severi Parko, legendaarinen Ateneumin arkkitehtuurin tuntija, arveli minulle joskus, että rakennus taitaa pysyä pystyssä juuri näiden teippien ansiosta.

Ei liene kovin yllättävää, että Ateneumista on kulkeutunut muutamia palasia tänne omaan kotiini. Ateneumin kellarin uumenista löytynyt hylätty kreikkalaisen jumalattaren kipsitorso on saanut uudeksi tehtäväkseen valvoa untani vuoteeni vieressä.”