Aika tunnustaa tosiasia: Täytän pian 60 vuotta, eikä minusta tullut siistiä, vaan taidan olla ikuisesti sottapytty

Vetäisen matkalaukkuni sisään hotellihuoneeseen ja potkaisen kengät jaloistani. Heitän takkini hetkeksi tuolille ja laitan puhelimen laturiin, mutta käsilaukusta purkautuu pöydälle solmussa olevan latausjohdon mukana kertakäyttöhaarukka, hiuslenksu, pyörän avain ja papereita.

En ehdi laittaa niitä takasin tai roskakoriin, koska joudun kiirehtimään vessaan. Siellä istuessani päätänkin vaihtaa housut hameeseen. Farkut jäävät myttyyn vessan lattialle, kun lähden kaivelemaan mekkoa. Se ei ole laukussa päällimmäisenä, ja pinoan vaatteita sängylle, kunnes löydän etsimäni.

Olen ollut noin kymmenen minuuttia huoneessa, ja siellä vallitsee nyt täysi kaaos. Miten näin on taas tapahtunut?

Nautin siisteydestä ja järjestyksestä. Ihailen ihmisiä, joiden kodeissa pinnat kiiltävät ja ilmassa leijuu mieto Tolun tuoksu. Lasten ja teinien huoneissa sotku on tavallista ja hyväksyttävää, joten olen ajatellut, että ehkä minä olen tässä asiassa ”late bloomer” – kunhan vähän kypsyn, niin tilanne korjaantuu.

Viime aikoina olen alkanut huolestua. Ikävuosien valossa olen ollut jo pitkään aikuinen, mutta sotku tuntuu silti sitkeästi seuraavan minua niin koteihin kuin hotellihuoneen kaltaisiin väliaikaisiin asuinpesiin.

Olen aina haaveillut siististä elämästä. Jo kymmenvuotiaana, kun veljeni muutti yhteisestä huoneestamme kotitalomme yläkertaan ja sain ensimmäisen oman huoneeni, uskoin, että siitä alkaisi itsenäinen siistihuoneinen elämäni. Tohkeissani järjestelin kaapit ja laatikot, imuroin jopa sängyn alta, ripustin seinille julisteita ja kutsuin ystäviäni uuden huoneeni tupaantuliaisiin.

Ehkä vieraiden eli hauskanpidon päästäminen tilaan oli virhe. Tarjolla olleiden sipsien ja juustonaksujen murut horjuttivat siisteyttä ensimmäisinä. Arjen myötä piirustusvälineet, pelit, kirjat, vaatteet ja ylipäätään aktiivinen lapsenelämä romuttivat järjestyksen.

Kuvio on toistunut elämässäni lukemattomia kertoja. Muuttojen, remonttien ja huonejärjestysten vaihtojen yhteydessä olen päättänyt aloittaa järjestäytyneemmän elämän. Kaaos on aina palannut luokseni.

Olen onnistunut tekemään vuosien saatossa isojakin elämäntapamuutoksia, joten tahdonvoiman puute ei voi olla muutoksen esteenä. Ehkä kyse on pohjimmiltaan arvovalinnasta. Vaikka nautin siisteydestä, se ei pääse elämäni tärkeissä asioissa edes kympin kärkeen. Aikaa on rajallisesti, ja siivouksen edelle kiilaavat ainakin vapaa hengailu ystävien ja rakkaitten kanssa, liikunta, lukeminen, metsäily, kirjoittaminen, avovesissä uiminen, ihmisten ja eläinten helliminen, hyvät tv-sarjat ja elokuvat, maata pitkin matkustaminen ja kaikenlaiset spontaanit tekemiset ja lähtemiset.

Ehkä nämä arvot ovat myös kotoa opittuja. Vaikka äitini oli ensimmäiseltä ammatiltaan kotitalousopettaja, kotona hän ei keskittynyt pintoihin eikä pesuaineisiin. Arjessamme vallitsi iloinen kaaos, koska jos vaakakupeissa oli joku innostava tekeminen tai ihmisten kohtaaminen ja siivous, jälkimmäinen hävisi aina.

Kun taas tänä aamuna katsoin puolittain käytettyjen vaatteiden pinoa makuuhuoneen nurkassa, lattialta kohoavaa kirjakasaa, uunin päälle kissoilta turvaan piilotettuja esineitä, rappujen kaiteella kuivuvaa uimapukua ja pyyhettä, sängyn tolppaan pujotettuja pyykkikoriin matkalla olevia alushousuja ja lipaston päällä lajitteluaan odottavaa puhtaan pyykin koria, päätin, että on aika tunnustaa tosiasia: Täytän pian 60 vuotta. Minusta ei tullut siistiä, mutta kaikkien ei tarvitse olla kaikkea. Minä taidan olla sottapytty, ikuisesti.