Aja varovasti! Hei, kulta, hei! Carita Piippo, 52, sulkee puhelimen ja huokaa.

– Taas se on myöhässä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Jarmo Piippo, 56, saapuu.

– Anteeksi, kulta. En osaa käyttää uuden puhelimeni herätystä. Se ei hälyttänyt ajoissa, Jarmo selittää.

Ei, he eivät ole vastarakastuneita. Carita ja Jarmo tapasivat toisensa 33 vuotta sitten, ja Piippo Caritasta tuli 31 vuotta sitten. Siitä huolimatta he ovat edelleen kuin kyyhkyläiset. Joka toinen sana on kulta, he koskettelevat toisiaan, ja Carita lopettaa lauseen, jonka Jarmo aloittaa – ja usein myös korjaa häntä, jos aviomies eksyy sivuraiteille.

Ja Jarmon kengät: ne eivät jätä Caritaa rauhaan edelleenkään. Ne ovat ”ihan kauheat”, kuten olivat Caritan mielestä jo ensi kohtaamisella. Tosin hyvät hampaat ja takapuoli nostivat nuorukaisen plussan puolelle ja Carita päätti katsoa, mikä mies diplomi-insinöörin sisällä oikein asuu. Piipot ovat niin kiitollisia kolmesta yhteisestä vuosikymmenestään, että uusivat vihkivalansa viime elokuussa. 

Jarmo näki kauniisti elehtivän nuoren naisen raitiovaunussa. Elettiin vuotta 1982, kun Jarmo oli matkalla nykyisen Töölön Crowne Plaza -hotellin paikalla sijaitsevaan Ballroomiin juhlimaan. Kauppaopiston 20-vuotias kaunotar ei huomannut häntä. Jarmo hyppäsi ratikasta Hesperian puiston kohdalla ja harmitteli sivuun mennyttä tilaisuutta. Jarmo totesi Ballroomin ovella, ettei paikka ollut auki ja lähti kohti seuraavaa ravintolaa. Ja kas, Mannerheimintien ja Runeberginkadun risteyksessä sijaitsevan Silvernightin jonossa oli myös ratikasta tuttu tyttö.

– Hänellä oli keltainen neule ja mustat housut. Koko paketti oli vain niin upea, että olin ihan wau. 

Carita oli liikenteessä yksin, koska tyttökaveri oli perunut lähtönsä. Jarmon kengistä huolimatta hän päätti antaa miehelle tilaisuuden.

– Se oli kohtalo, Carita kertoo.

Siitä alkoi tiivis seurustelu, ja vuoden päästä Carita ja Jarmo olivat jo kihloissa. Kahden vuoden päästä, elokuussa 1984, juhlittiin häitä – tosin ne olivat kovin erinäköiset kuin nykyään.

– Vielä häiden aamuna mietimme Jarmon kanssa, että milläköhän kukilla oikein koristelisimme juhlapaikan.

Seuraavana vuonna syntyi pariskunnan ensimmäinen tytär Juulia. Kolme muuta tytärtä, Saara, Veera ja Roosa tulivat melkein perävuosina. Piippojen perheessä oli neljä lasta viiden vuoden sisällä. Äiti, 27 vuotta, oli kotona ja mies töissä enimmäkseen ulkomailla. 

– Nykyaikana ero tulee vähemmästäkin. Olen jälkikäteen miettinyt, miten oikein jaksoin, mutta en vieläkään muista, että se olisi ollut rankkaa. Kyllä se oli ihanaa aikaa, Carita sanoo. 

Caritan mielestä oli myös hyvä asia, että Jarmo oli paljon pois. Se auttoi heitä ­pysymään yhdessä. Ehti tulla kunnon ikävä.

Oli arjessa haasteitakin. ­Perhe päätti rakentaa omakotitalon 1990 juuri ennen lamaa. Jarmo oli päivät töissä Suomessa tai 

ulkomailla, vapaa-aikana hän meni raksalle.

– Olin perheen luota pois niin paljon, että kun muutimme uuteen taloon, puolitoistavuotias Veera kysyi aamiaispöydässä, 

kuka tuo on, ja alkoi itkeä. Tuntui kauhealta, kun oma lapsi vierasti. 

Suurempi koettelemus oli seuraava taloprojekti. Jarmo päätti 1996, että vielähän tässä elämässä ehtisi peruskorjata yhden vanhan talon. Remontti oli niin valtava, että talosta jäi jäljelle kolme alkuperäistä seinää. Arkea koeteltiin, kun talouden romahdettua edellisen talon myynnistä tuli reippaasti takkiin.

Carita oli palannut myyntialan töihin ja pyöritti perhettä samalla, kun Jarmo urakoi töissä ja uudella remonttityömaalla. Pinnaa kiristi vielä se, että koko kuusihenkinen perhe asui talossa, jota isä remontoi.

– Muutaman vuoden jälkeen hermostuin pölyyn, sotkuun ja siihen, että meidän kotimme oli työmaa. En vain enää jaksanut, Carita kertoo.

Caritan kaksi hyvää ystävää erosi, ja Caritakin innostui lähtemään ulos heidän kanssaan.

– Viiletimme pitkin Helsingin yötä, ja sain miesten ihailua. Se oli klassinen tilanne. Lähestyin neljääkymppiä, ja aloin miettiä, oliko tämä elämä tässä vai olisiko sillä jotain muutakin tarjottavaa.

Jarmo ei pitänyt siitä, että vaimolla oli vauhti päällä. Mies oli päättänyt naimisiin mennessään, että hän avioituu vain kerran ja aikoo pitää liitosta kiinni kaikin keinoin.

– Kerran ilmoitin, että nyt menemme saunaan puhumaan, emmekä tule sieltä ulos, ennen kuin olemme ratkaisseet, miten tilanne laukeaa. Että jatkuuko liittomme vaiko ei.

– Istuimme lauteilla sitten kolme tuntia. Päätimme jatkaa, Carita lisää.

Kolmas kriisi oli lasten lähtö. Kolme tytärtä muutti kotoa puolen vuoden sisällä.

– Sellainen pitäisi kieltää laissa! Se oli kamala sokki, Carita naurahtaa.

Alkoi uusi arki. Yhtäkkiä ei tarvinnutkaan sukkuloida kello kädessä lasten harrastusten ja työn välillä. Nyt aikaa oli paitsi itselle, myös toiselle. Carita meni iltalukioon, valmistui ylioppilaaksi ja jatkoi töiden paiskimista kiinteistönvälitysalan yrittäjänä. Jarmo taas irtisanoutui ja vietti sapattivuoden, kunnes alkoi hänkin yrittäjäksi. Oli outoa, että yleensä ulkomailla ollut mies kököttikin kotona.

Miten kävi kipinän?

– Monta avioparia yhdistää vain lapset, ja kun he ovat poissa, alkaa ihmettely, että kuka sinä sitten olet. Me päätimme estää sen ja menimme pari­suhde­kursseille, Jarmo sanoo.

Pari purki avoimesti tunteitaan paitsi parisuhdeviikon lopuissa, myös kuuden viikon välein muiden avioparien kanssa. Niin he ovat tehneet nyt jo seitsemän vuotta.

– Se on sellaista avioparityöskentelyä. Liiton eteen pitää tehdä töitä, sitä pitää huoltaa. Minä haluan, että tämä liitto pitää, Jarmo sanoo.

– Kun olemme puhuneet tunteemme ja taustamme avoimesti, tiedämme, miksi toinen toimii tilanteissa niin kuin toimii. Jos vaikka minä kiukuttelen suotta, Jarmo tietää, että se saattaa johtua vain siitä, että pelkään lapsuudenkokemukseni vuoksi hylätyksi tulemista, Carita lisää.

Turhan moni luovuttaa heistä liian helposti, vaikka arki tympisi, toinen etääntyisi tai hiillos sammahtaisi.

– Tämäkin on ollut yhtä vuoristorataa. Liitossa ei ole aina helppoa, mutta jos eroaa, päätös voi kaduttaa myöhemmin. Sitten miettii, olisikohan pitänyt yrittää pidempään. Mitä jos elämä ei ole sen parempaa eron jälkeenkään? Sekin on pelottava ajatus.

Viime vuoden elokuussa Carita ja Jarmo kutsuivat ystävänsä raitiovaunuajelulle kolmekymmentävuotisen liittonsa kunniaksi.Juhlavieraat ihmettelivät, miksi vaunu pysähtyi Ruusulankadulle, juuri sen muinaisen Silvernightin taakse. Syy selvisi, kun juhlavieraaksi luultu nainen kiskaisi huivinsa liperiensä edestä ja paljastui papiksi. Carita ja Jarmo olivat päättäneet uusia vihkivalansa. 

Pariskunta lausui tutut sanat samassa paikassa, jossa he olivat tavanneet reilut kolme vuosikymmentä aiemmin. Tällä kertaa pappi vain kysyi, tahdotko edelleen.

– Itkuhan siinä tuli. En ymmärtänyt sanojen merkitystä parikymppisenä, kun menin naimisiin. Merkitys aukeni vasta 30 vuoden liiton jälkeen. Oli tärkeää kuulla sanat uudelleen nyt, Carita sanoo.

– Voimme olla näinä avioerojen kulta-aikoina vain kiitollisia. Meillä on hyvä liitto, ihanat ja terveet lapset ja hyvä elämä. Kyllä siinä on riittävästi syytä juhlaan ja liiton uusimiseen, Jarmo lisää.

Vaikka parilla on niin paljon yhteisiä kokemuksia, sekä kipeitä että koskettavia, toisen ärsyttävät puolet rasittavat yhä. 

– Jarmo on aina myöhässä, koska hän ei lähde ajoissa, Carita huokaa.

– Mutta sen olen oppinut, että kaikkea ei voi saada. Pitää ottaa se, jossa on parhaat puolet.

Jarmoa hymyilyttää. Kuin kostoksi hän esittelee kenkänsä, joita tietää vaimonsa inhoavan.

– Katso, eivätkö olekin hienot?