Kotivinkki

Taas paloi pinna lasten kanssa – lue asiantuntijoiden neuvot

Taas paloi pinna lasten kanssa – lue asiantuntijoiden neuvot

Taas paloi pinna lasten kanssa, ja omatunto kolkuttaa. Aina raivostumista ei voi välttää, mutta sen voi kääntää opiksi.
Teksti Elina Jäntti
Kuvat Mostphotos
Mainos

Teemme lasten kanssa lähtöä ulos kodin eteisessä. Kolmevuotias esikoiseni on taistellut pukemista vastaan ikuisuuden, sätkii lattialla ja parkuu pää punaisena. Tyhmät kengät! En laita! Älä puhu äiti! Kuopukseni, muutaman kuukauden ikäinen vauva, liittyy kuoroon itkemällä vaativasti.

Minua ärsyttää ja kiukuttaa. Olen nukkunut huonosti enkä jaksaisi sietää uhmaikäisen kiukuttelua yhtään enempää. Pinna palaa. Hiton kakarat! Riuhtaisen kengän esikoisen kädestä ja heitän sen nurkkaan.

– Saakeli, älä sitten pue, miten voi olla noin vaikeeta! Äiti lähtee ulos ja sä jäät yksin kotiin! Ja ole sinäkin siinä hiljaa, karjun ensin esikoiselle ja sitten vauvalle. Lapset katsovat kauhistuneina – ja alkavat parkua kahta lujempaa.

Paha olo kohtauksesta tulee itsellekin. Minun pitäisi olla järkevä ja turvallinen aikuinen, mutta käyttäydyn holtittomasti kuin uhmaikäinen. En haluaisi raivota kaikkein rakkaimmilleni, mutta teen sitä silti. Miksi?

RAIVO ON VANHEMMALLE inhimillinen ja luonnollinen tunne, muistuttaa Maria Lindroos, Maria Akatemian psykologi ja ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntija.

– On normaalia, että vanhemman tunteet heittelevät välillä äärestä laitaan, rakkaudesta raivoon. Jos lasta on pyytänyt tai kieltänyt kymmenen kertaa eikä hän tottele, tottahan sitä suuttuu. Vihaisuus ja raivo kertovat paitsi lapselle, myös aikuiselle, missä raja kulkee.

Lindroosin mukaan näitä rajatunteita kannattaa kuunnella. Aivan kuten lapsen kiukun taustalla on usein jokin ihan muu syy, myös vanhemman suuttumuksen takaa löytyy monenlaista kuormitusta: kiirettä, kyllästymistä, arjen vastuiden epätasaista jakautumista ja puutetta tukiverkoista. Tai silkkaa neuvottomuutta, kuinka toimia ristiriitatilanteissa.

Usein vanhempien pinna on kireimmillään juuri pikkulapsivaiheessa.

– Silloin ympärillä on monta hermojen menetykselle altistavaa tekijää: kiireen ja väsymyksen lisäksi moni kokee riittämättömyyttä siitä, ettei voi hoitaa asioita niin kuin haluaisi. Jos on itse ihan lopussa, voi olla vaikea nähdä tunteita ja tarpeita lapsen käyttäytymisen takana, sanoo Mannerheimin Lastensuojeluliiton puhelinpalveluiden päällikkö Tatjana Pajamäki.

Liian väsyneenä ei esimerkiksi huomaa, että lapsi kaipaa läheisyyttä tai lepoa, vaan ärsyyntyy, kun tämä tekeytyy hankalaksi.

Maria Lindroosin mukaan naisilla ärtyisyyttä lisäävät kulttuuriset odotukset: naiset ovat usein kasvaneet huolehtimaan toisista ja jättämään omat tarpeensa taka-alalle.

– Raivoavat äidit ovat usein suorittajia, jotka vaativat itseltään ihan liikaa.

PIENET LAPSET haastavat myös kontaktiin ja konflikteihin, jollaisia moni vanhempi ei ole tottunut aiemmin käsittelemään. Esimerkiksi uhmavaiheen kiukkuamisella lapsi yrittää nimenomaan saada vanhemman vakauden horjumaan ja voi käyttää siihen hyvinkin rankkoja aseita: vaikkapa potkimista, puremista tai karkailua.

On osittain vanhemman temperamentista kiinni, miten haasteeseen vastaa: toinen vanhempi antaa samalla mitalla takaisin, toinen kiroilee hiljaa sisäänpäin. Temperamentiltaan herkästi syttyville vanhemmille voi olla hankalampaa olla tempautumatta mukaan lapsen tunnekuohuun.

– Toisilla on synnynnäinen tapa reagoida nopeammin tai ärhäkämmin. Herkästi syttyvien vanhempien on tehtävä enemmän työtä sen eteen, etteivät he antaisi suuttumuksenkin pursuta yli äyräiden, Pajamäki sanoo.

Jos vanhemmalla ja lapsella on yhtä ärhäkät tai toisaalta liian erilaiset tavat reagoida, törmäykset voivat olla pahempia.

Kuulostaa tutulta. Taidamme varsinkin esikoiseni kanssa olla molemmat tunneihmisiä, jotka heittäytyvät täysillä niin rakkauteen kuin ärtymykseen. Yhdellä hetkellä halimme ja pussaamme, toisella otamme yhteen.

Päällepäin ei kuitenkaan voi nähdä, millainen räyhähenki ihminen omille lapsilleen on. Myös rauhallisen ja tasaisen oloiset ihmiset voivat räjähdellä kotona.

MINUSTA KUORIUTUI kilahtelija toisen lapsen myötä. Kuopuksen vauva-aikaan kärsin järjen vievästä univajeesta, ja samaan syssyyn osui esikoisen voimakas uhmaikä. Tuli mylvittyä usein ihan pikkuasioista.

Nyt vauvastakin on kasvanut uhmaikäinen. Äidistä itsenäistyvä esikoinen taas koettelee rajojaan toden teolla, ja minun hermoni menevät välillä hyvin herkästi. Jos äänen korotus ei auta, teen asioita, joita kasvatusohjeet kehottavat välttämään: uhkaan jättää lapsen yksin kotiin tai heittää lelut roskiin.

Erityisesti sisarusten kiistat nostavat esiin ärtymystä, jonka olemassaolosta ei aiemmin ollut tietoakaan.

– Lasten myötä oman elämän historia alkaa keriytyä auki ja liikkeelle lähtee tunnemuistoja, joista ei ole ollut tietoinen tai joista ei ole puhuttu. Lapsi, joka itsessä on, lähtee liikkeelle, Maria Lindroos kuvailee.

Jos reagoi lasten käyttäytymiseen raivoamalla, kyseessä voi olla lapsuudessa opittu malli. Käytökseen vanhempana heijastuu se tapa, jolla omiin kiukkuihin on lapsena suhtauduttu.

– Jos oma äiti on aina alkanut itkeä tai pelännyt lasten tunnekuohuja, tai isä saanut raivarin, vanhempana toistaa yllättävän usein itse samaa. Tai voi olla, että on saanut tahtonsa läpi raivolla: esimerkiksi sisar on jättänyt rauhaan, kun on uhannut lyödä.

Omat kokemukset kumpuavat esiin tiukissa paikoissa, usein lasten kehityksen taitekohdissa, kun lapsi koettelee vanhempaa tavallista enemmän. Yllättävät vuorovaikutustilanteet saavat vanhemman aivot ikään kuin taantumaan.

Joskus voi olla, että vanhempi selviää hermojensa kanssa läpi pikkulapsiajan – kunnes tulee murrosikä.

– Murrosikäinen haastaa vanhempaa uudella, jopa raastavammalla tavalla, sillä siinä vaiheessa irtaudutaan vanhemmasta henkisesti. Jotkut vanhemmat kohtaavat oman raivonsa vasta murrosikään liittyvän ylimielisyyden ja välinpitämättömyyden myötä, Tatjana Pajamäki kertoo.

Niin, murrosikäkin vielä. Jos pienten kanssa on hankala pidätellä räjähdyksiään, mikähän tilanne on sitten?

MIKSEI KUKAAN varoittanut tällaisesta? Lapselle raivoaminen on tabu, josta en ole puhunut edes läheisempien ystävieni kanssa.

Tai en ainakaan oikeilla sanoilla. On helpompi valittaa väsymystä tai kireätä pinnaa kuin tunnustaa vajonneensa niin alas, että huutaa v-sanaa viattomalle taaperolle. Vielä vaikeampi on myöntää, että joskus kiukuspäissään on tullut tuupattua lasta. Sellainen nolottaa ja aiheuttaa kauhean morkkiksen.

Yllättävän moni kuitenkin tekee tällaisia: kun tunnustan kipuilevani asian kanssa, yksi jos toinenkin ihan kunnollinen äiti avautuu. ”Huusin lapselleni, että painu helvettiin.” ”Raahasin uhmaikäisen parvekkeelle ja suljin sinne.”

Tatjana Pajamäen mukaan vanhemmuuteen liittyy yhä vaiettuja aiheita, joista ei uskalleta puhua edes läheisille.

– Suomessa vanhemmuuskeskustelu on usein myös syyllistävää.

Kulttuuri on muuttunut: kun ennen vanhaan lapset kasvatettiin kurilla ja kurittamalla, nykyvanhemmat kokevat huonommuutta jopa aggressiivisista ajatuksista.

– Kun kaikenlainen väkivalta on kriminalisoitu ja toisaalta tiedetään, että esimerkiksi raivoaminen ei tue lapsen kehitystä, se on joiltain osin saattanut sulkea keskustelua aiheen ympärillä. Moni pelkää kertomisen seurauksia esimerkiksi neuvolassa. Häpeän vuoksi vanhemmat piilottelevat myös ylilyöntejä, vaikka puhuminen olisi tärkeää.

Lievemmistä hermostumisista heräävä syyllisyys on hyväkin tunne, sillä monesti juuri se estää sen, että raivo ei ylly väkivallaksi.

Ristiriitaista kuitenkin on, että mitä vähemmän raivoisia ajatuksiaan uskaltaa muille paljastaa, sitä isommiksi vanhemman paineet kasvavat. Sillä voi olla seurauksensa.

Tutkimustiedon mukaan stressi lapsesta, työstä tai elämästä yleensä ennustaa kuritusväkivallan käyttöä enemmän kuin vaikkapa perheen sosioekonominen asema. Jos vanhemmat taas kokevat saavansa tukea vanhemmuuden ongelmissa, se vähentää myös väkivallan riskiä.

KOHTA MENEE HERMO. Niin ajattelen, kun lapset panevat tahallaan vastaan tai ärsyttävät toisiaan. Puren huultani viimeiseen asti – kunnes asiat kasautuvat. Se taitaa olla melko suomalainen tapa.

Ehkä ei kannattaisi vain purra huulta. Asiantuntijoiden mukaan omia tuntemuksia olisi hyvä oppia tunnistamaan jo siinä vaiheessa, kun ärtymys alkaa nousta.

Tunteita kannattaa opetella myös sanomaan ääneen, jotta raivareihin johtavia tilanteita osaa tunnistaa. Tunteiden sanoittaminen voi katkaista raivon pahimman kärjen. Se opettaa lapselle ja aikuiselle itsetuntemusta.

– Kielteisten tunteiden sietäminen ja niiden hallinnan oppiminen on vanhemmuuden vaativin taito. On hyvä kertoa ja näyttää lapselle, että kaikenlaisia tunteita on ja saakin olla, mutta ne pitää pystyä toteuttamaan niin, ettei vahingoita toisiaan tai itseään, Tatjana Pajamäki sanoo.

Tunteiden sanoittamista voi kokeilla myös murrosikäisen kanssa, jos vanhemmalla on erityisen suuri vaara tulla imaistuksi mukaan nuoren tunnekuohuihin.

– Vanhempi voi kertoa nuorelle, että tämän välinpitämättömyys surettaa tai huolettaa. Toisaalta voi välittää nuorelle, että yrittää nähdä tämän käyttäytymisen taa: ”Tuntuu, että olet pahalla mielellä. Onko jotain sattunut?”

MITEN VAHINGOLLISTA raivoaminen sitten on? Yksittäiset raivarit eivät Pajamäen mukaan pilaa lapsuutta. Olennaista on, että homman hoitaa hyvin jälkeenpäin: pyytää lapselta anteeksi ja myöntää, että nyt tuli rähjättyä liikaa. Näin lapsi oppii, että aikuinenkaan ei aina osaa käsitellä tunteitaan täydellisesti mutta tapojaan voi korjata.

– Lapsuutta muodostetaan isoista kokonaisuuksista. Turvattomuutta tuottaa se, että ilmapiiri on jatkuvasti epävakaa eikä lapsi voi tietää, miten vanhempi reagoi.

Fyysisen koskemattomuuden merkitystä ei voi vähätellä. Vaikka esimerkiksi tukistamista ehkä arkikeskusteluissa väheksytään, tutkimusten mukaan lievän kuritusväkivallan käyttö lisää vakavan väkivallan käytön riskiä. Myös lyömisellä uhkailu menee samaan sarjaan. Jatkuva verbaalinen rähjääminenkin on kuluttavaa kaikille.

Silloin on omankin mielenterveyden kannalta hyvä miettiä, miten purkauksia voisi ennaltaehkäistä. Jos pimahtaa uhmaikäiselle aina kiireessä, on syytä varata tilanteisiin enemmän aikaa. Jos huutaa teinille aina läksyjen tekemisestä tai pöydällä lojuvista välipalatarvikkeista, voi pohtia, onko itse juuttunut toistamaan samaa kaavaa.

Maria Lindroos kehottaa menemään pintaa syvemmälle: Onko arjessa sittenkin liikaa paineita, joita tulee purettua lapseen? Saanko tarpeeksi levähdystaukoja – ja miten niitä voisi järjestää? Entä miten omat lapsuuskokemukset vaikuttavat tapaan, jolla lapsen kiukutteluun suhtaudun? Näitä asioita on usein helpompi hahmottaa ystävän tai ammattilaisen kanssa jutellessa.

Lindroosin mielestä niitäkin tunteita kannattaa arvostaa, jotka hävettävät. Myös omaa vihaa ja aggressiota.

– Usein sanotaan, että älä suutu pikkuasioista, mutta juuri pikkuasioiden herättämien ärsytysten tunnistaminen voi estää pahemmat raivarit. Aggressiosta voi ajatella, että se on myös elämää luova voima: ilman sitä nainen ei voisi synnyttääkään.

Kun aggressiiviset tunteet tunnistaa, ne voi kääntää energiaksi: raivonpuuskassa voi kenkien heittelyn sijaan pukea ne rimpuilijalle määrätietoisesti, satuttamatta.

Itsensä soimaamisen sijaan voisi keskittyä hyvään. Kun itseään kehuu vanhemmuuden onnistumisista, raivostumisista pääsee helpommin yli ja on vähemmän kireä vanhempi.

TUNTEIDEN TUTKAILU kannattaa. Mitä paremmin olen oppinut tajuamaan omia toimintamallejani ja hermostumisten taustalla olevia syitä, sitä harvemmin räjähtelen holtittomasti. Kummasti helpottaa sekin, kun uskaltaa puhua aiheesta.

Toki pinna katkeaa monissa tilanteissa edelleen. Mutta kun oppii ymmärtämään itseään, niitä on helpompi ennakoida ja yrittää välttää. Tai on ainakin helpompi selittää lapselle, miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy. On aika mahtava tunne, kun oppii pyytämään lapselta anteeksi ja kertomaan hänelle, mistä kenkä puristi.

Syyllistyn vähemmän ajoittaisista raivostumisista, sillä olen tajunnut, että mitään myyttistä, ikuisesti lempeää äitiyttä ei ole olemassakaan. Vaikka välillä olen vihainen ja hermostunut, enemmän meillä on rakkautta, tukea ja kannustamista. Kokonaisuus on voiton puolella.

Kun pinna palaa

LEIKI OMAN ELÄMÄSI URHEILUSELOSTAJAA

Sanoita lapsen toimintaa ja myös omaa ärtymyksen ja raivon tunnettasi. Hengitä syvään ja yritä olla syyllistämättä kumpaakaan. ”Kylläpäs sinua kiukuttaa. Minuakin hermostuttaa, mutta yritän rauhoittua.” Lapsi oppii, että kaikenlaisista tunteista saa puhua, itse opit tunnistamaan omia tarpeitasi.

PYYDÄ VILPITTÖMÄSTI ANTEEKSI

Anteeksipyyntö opettaa lapselle, että arvostat häntä ja että vanhempikin voi mokata.

TUNNE SYYLLISYYS MUTTA ÄLÄ SYYLLISTY

Jos hermo menee, jälkikäteen tuleva huono omatunto on hyvä tunne: se kertoo, että pohdit toimintaasi. Syyllisyydessä ei tarvitse silti rypeä, sillä jos soimaa itseään liikaa, paineet kasvavat ja saatat räjähdellä herkemmin.

EROTA AJATUS JA TEKO

Raivoisia ajatuksia saa olla, se ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Vaikka haluaisit paiskata lapsen seinään, se ei tarkoita, että tekisit niin. Sen sijaan hyväksy ajatukset: ne voivat suojatakin.

POHDI TOISTUVIA TILANTEITA

Ehkä väsymys, alhainen verensokeri tai arjen kuormitus aiheuttavat raivopuuskia. Vai toistatko käyttäytymiskaavaa, jota omat vanhempasi noudattivat hankalissa tilanteissa?

PUHU KAVERILLE TAI AMMATTILAISELLE

Kokemusten ja tunteiden jakaminen helpottaa ja voi antaa uusia työkaluja vihanhallintaan. Maksutonta tukea ja apua saa esimerkiksi Maria Akatemian Avoimesta Linjasta (09 75622260) tai Mannerheimin Lastensuojeluliiton vanhempainpuhelimesta (0800 92277).

Julkaistu: 21.7.2016
Katso myös nämä