Sukuni lähti evakkoon ja piilotti astiaston peltoon – sodan jälkeen talo oli poltettu, mutta kupit ovat käytössä edelleen
Peltoon kaivetussa kuopassa säilynyt kahviastiasto ei ole pelkkä kahviastiasto. ”Se on osoitus siitä, että monta asiaa voi viedä, mutta hyvä piilo auttaa vähän”, Anna Brotkin kirjoittaa.
Olin parikymppinen ja juuri muuttanut Helsinkiin, kun kerrostalossani alkoi soida palohälytys keskellä yötä. Voimakas ujellus raikasi rappukäytävässä, ja jostain luikerteli savun hajua. Ponkaisin ylös, nappasin mukaani puhelimen ja sen enempää miettimättä kaikista maailman esineistä myös läppärin.
Ulos kadulle kerääntyi muitakin talon asukkaita. Heillä ei ollut mukanaan läppäreitä, vaan lapsia, kotieläimiä ja takkeja.
Aivan. Itse olin unohtanut takin, joten värjöttelin huhtikuisessa koleudessa yöpuku päällä, läppäriäni halaten. Tulta ei näkynyt missään, mutta hälytys jatkoi soimistaan. Muutkin olivat haistaneet palaneen käryn ja nähneet savua.
Palokunta tarkisti kellarin ja ullakon, mutta mitään tulipaloa ei löytynyt. Heidän päätelmänsä oli, että kenties joku naapureista oli kärtsännyt ruokansa, eikä kehdannut tulla ulos ja myöntää aiheuttaneensa hälytystä. Muut palasivat koteihinsa, mutta minä soitin naapurikorttelissa asuvalle ystävälleni ja kysyin, voinko tulla sohvalle nukkumaan.
”Miettivätköhän naapurini, että olen työnarkomaani? Miksi en tulipalokiireessäni ottanut mukaan koriste-esineitä, sukuvalokuvia tai koruja vaan heikkoakkuisen tietokoneen?”
Yöllä makasin kaverini sohvalla ja tuijotin sohvapöydällä lojuvaa läppäriäni. Miettivätköhän naapurini, että olen työnarkomaani? Kuinka typerältä näytin halatessani hopeista lätyskää? Miksi en ylidramaattisessa tulipalokiireessäni ottanut mukaan koriste-esineitä, sukuvalokuvia tai koruja vaan heikkoakkuisen tietokoneen, joita saa kaupasta koska vain?
Tajusin sitten, miksi olin tarttunut juuri läppäriin ensimmäisenä. Sille oli tallennettu käsikirjoitus, jota olin kirjoittanut koko talven ja joka tuntui pitkästä aikaa siltä, että ehkä siinä voisi olla jotain järkeä. Kirjoitushybriksessäni en ollut varmuuskopioinut tekstiä mihinkään. Tekstin raakile oli tärkein omaisuuteni, vaikka kukaan muu ei tiennyt edes sen olemassaolosta.
Lähes sata vuotta aiemmin sukuni lähti evakkoon. Ennen lähtöä he kaivoivat peltoon kuopan ja säilöivät sinne kokonaisen astiaston. Posliineja ei ollut järkeä pakata matkaan mukaan, joten ne jätettiin multaan odottamaan mahdollista paluuta.
Perheen palatessa talo oli poltettu, mutta astiat löytyivät pellosta koskemattomina. Alkuperäistä taloa ei ole, mutta kahvia voi edelleen juoda sodan ja tuhon yli säilyneestä kupista.
”Alkuperäistä taloa ei ole, mutta kahvia voi edelleen juoda sodan yli säilyneestä kupista.”
Nykyään varmuuskopioin kaiken, joten uuden tulipalon sattuessa en enää ehkä hukkaisi arvokkaita sekunteja läppärini etsimiseen. Mutta mitä nappaisin mukaani? Mitä hautaisin peltoon, jos lähtö tulisi? Ehkä Japanista ostetun onnen amuletin? Nimikirjaillut perintöservetit? Suosikkitauluni? Mitä sinä ottaisit?
Joku varmasti vastaisi, kuinka hän ei hautaisi yhtään mitään yhtään mihinkään, kuinka esineiden sijaan tärkeintä ovat muistot, ja kuinka kuppikin on lopulta pelkkä kuppi. Tarinat säilyvät päidemme kovalevyillä ja elämässä tärkeintä on jokin aivan muu.
Minulle sukuni pellossa säilynyt kahviastiasto ei ole pelkkä kahviastiasto. Se on osoitus siitä, että monta asiaa voi viedä, mutta hyvä piilo auttaa vähän. Kupit kantavat mukanaan tarinaa siitä, että saimme palata kotiin, vaikka taloa ei enää ollut.
Läppärilläni oleva käsikirjoitus oli sekin minulle tärkeä, siitä tuli myöhemmin jotain mikä on iso osa tarinaani. Totta kai ilman kuppia ja läppäriäkin olisin voinut elää, mutta luojan kiitos nuo esineet säilyivät.
