Suvun kesäunelma saaristossa! Mökin rakentaneen Heikin jälkeläiset huolehtivat kesäpaikasta juuri niin kuin isoisä toivoi

Anniina-vauva oli vain muutaman auringonnousun ikäinen, kun hän pötkötteli ensi kertaa vaunuissa sukumökin terassilla. Oli heinäkuu 1982, ja Turussa velloi helle.

Erja Vihervaara suuntasi vastasyntyneensä kanssa synnytyssairaalasta Turun saaristoon. Vaunujen laidan korkeudella vilahteli pikkuneniä: serkut kurkottelivat katsomaan tulevaa leikkitoveriaan.

Mökillä oli jo silloin kolme sukupolvea Erjan perhettä, Eeroloita. Anniinan serkkujen lisäksi saarella olivat Erja-äiti, Lauri-isä, Ville-veli, Raili-mummi ja Erjan sisko perheineen.

– Ykkösasia oli ja on yhä uiminen. Sitten tulevat riippukeinut, leikkimökki ja kiipeily. Parasta ruokaa olivat mummin lihapullat ja letut. Serkkujen kanssa aina jaoimme kaiken, jotta mahduimme olemaan ja leikkimään. Yhteisöllisyyteen kasvoi, Anniina kertoo.

– Illan tullen kanneltiin peittoja ja tyynyjä, eikä koskaan tiennyt, kuka nukkui missäkin, Erja naurahtaa.

Vaikka saarella vilisi sukulaisia, oli yksi, jota Anniina ei koskaan tavannut, isoisäänsä Heikki Eerolaa.

Heikki Eerolalla oli 1950-luvulla haave. Hän halusi mökin Turun saaristosta, mutta mieleistä ei ollut löytyä. Heikki oli metsäalalla ja teki kauppaa erään kartanon tilanhoitajan kanssa. Tämä kertoi, että kartanolla oli saari myynnissä. Heikki ihastui siihen heti. Moni muukin olisi halunnut paikan, mutta Heikki sai sen tilanhoitajan suosituksen ansiosta.

Erja oli noin kuusivuotias, kun Heikin suunnittelema päämökki rakennettiin. Talvella hevoset kiskoivat jäätä pitkin rakennustarvikkeita saareen. Kesällä ruuhi lastattiin täyteen tiiliä, lautoja ja hiekkaa. Saunamökki valmistui kahta vuotta myöhemmin.

Välillä Heikki pisti tupakaksi. Uusi tapa oli tullut hänelle jatkosodan jälkeen. Hän ei puhunut koskaan viidestä sotavuodestaan. Ei koskaan. Toisista miehistä tuli sodan jälkeen aggressiivisia, mutta ei Heikistä. Sen sijaan hän alkoi polttaa. Välillä hän yritti lopettaa. Raili-puoliso ymmärsi, että tupakan avulla hän unohti sodan. Heikki kuoli keuhkosyöpään 52-vuotiaana.

Heikin viimeinen päivä mökillä oli tunteikas. Mies hyvästeli jokaisen rannan puun. Tavallisesti toimelias Heikki istui huopaan kääriytyneenä laiturilla ja katseli meren ulappaa, jonka sineen aurinko laski. Hän pyysi perhettä pitämään mökistä huolta.

Seuraavana keväänä Raili, nelikymppinen leski, tarttui haravaan, siivosi mökit ja keräsi risut. Teki sellaisia asioita, joita Heikki oli ennen tehnyt. Kesälomalla Railin tyttäret ja heidän miehensä saapuivat mökille avuksi.

Elämä jatkui ennallaan ja samalla muuttui. Kaikki linnut eivät enää ole palanneet saareen.

– Nokikana, silkkiuikku ja telkkä ovat hävinneet ja heinäsorsat vähentyneet. Koskelo vielä liikkuu mutta ilman poikasia, Lauri toteaa.

Lintujen lailla lähtivät Anniina ja Ville, kumpikin Amerikkaan. Ville asuu siellä yhä, mutta Anniina muutti Ruotsiin. Anniina löysi puolisokseen Sarin, ja nykyään perhe palaa lastensa Erinin ja Aaronin kanssa kesäisin mökille.

– En tiedä muuta tapaa viettää kesiä.

Erjalla on edessä 66. kesä saarella. Parhaimmillaan läsnä on kahdeksan pikkuserkusta.

Yhteiselo on sujunut Erjan mukaan ilman riitoja, ellei lasketa koirien ärhentelyä.

– Isot hankinnat maksetaan puoliksi, pienistä tuskin keskustellaan. Onneksi minulla ja sisarellani on pitkälti samanlainen maku.

– Täällä ei voi olla kovin itsepäinen. On ymmärrettävä, että joku ajattelee ja toimii eri tavalla, Anniina jatkaa.

Lapsille on ollut vuosikymmenet kaksi sääntöä: kaivoon ei kurkita eikä portista poistuta.

– Lapsille on hyvä, että paikalla on aina turvallisia aikuisia. Kun lapset uivat, joku koko ajan laskee, että päitä on tarpeeksi pinnalla, myös koirien, Anniina hymähtää.

– Vaikka kukaan lastenlapsista ei tavannut Heikkiä, hänen jälkensä näkyy mökillä yhä. Saari on taianomainen. Miten paljon joku ihminen voi rakentamalla vaikuttaa jälkipolvien elämään. Täällä me nyt istumme ja nautimme hänen työstään, Anniina sanoo.

Erja nyökkää:

– Isä toivoi, että nauttisimme mökistä.

Kun katsoo laiturilta veteen kirmaavaa Aaronia tai vesitrampoliinissa makoilevaa Eriniä, voi uskoa, että Heikin viimeinen tahto toteutui.

Juttu on julkaistu Meidän Mökissä 5/2023.