Tina ja Juha Karvoselta tivattiin monta kertaa: Ymmärrättehän, mitä olette ostamassa? Kyllä he ymmärsivät, vaikka keuhkoissa pisteli ja homesienet kasvoivat sisäkatoissa. He olivat ostamassa homeista taloa Loviisan torin laidalta.

Pariskunta katseli taloa haltioituneena. Tina näki kaiken valmiina ja tiesi, että tässä olisi elämänkokoinen mahdollisuus. Omille vanhemmillekaan ei voinut kertoa ostoksesta etukäteen. He saivat lukea uutisen paikallislehdestä, sillä Loviisassa oltiin kiinnostuneita uusista asukkaista ja talon pelastajista.

Innokkaat ja jopa hieman hullunrohkeat Tina ja Juha päättivät purkaa talosta niin paljon kuin tarvitsee. He uskoivat lujasti hävittävänsä homeen viimeistä pilkkua myöten. Valtava urakka pelotti hetken, mutta Tina kertoo, miten siitä selvittiin:

”Meidän piti jäädä kiikuttelemaan keinutuoleihin Loviisan Uudessakaupungissa sijaitsevaan rintamamiestaloomme. Emme todellakaan etsineet uutta taloa. Sitten jostain syystä silmäni iskeytyivät lehti-ilmoitukseen, jossa komeili kahden hirsitalon kokonaisuus Loviisan halutuimmalla paikalla. Vieressä olivat tori ja kaupunki, ikkunasta avautui idyllinen maisema merelle.

Sain Juhan mukaani katsomaan taloa. Ihan hirveässä kunnossahan tämä oli: täynnä mustia seiniä ja kattoja. Kaiken tuon läpi näin jotain ainutlaatuista. Kun saimme laina -asiat selviksi, ostimme kiinteistön kaikista varoitteluista huolimatta.

Aloimme purkaa taloa saadaksemme homeen pois. Vanha huopakatto oli kuin tähtitaivas, reikiä täynnä. Juuri sitä kautta kosteus oli tullut. Putsasin seiniä kupariharjaslaikalla ja pesimme sieniä pois. Pintoja käytiin läpi niin moneen kertaan, etten enää viitsinyt laskea.

Olo oli välillä todella uupunut. Remontin aikaan lapsetkin olivat pieniä. Käytinkin rempparahoista heti osan kristallikruunuun ja tapettiin. Minun oli ostettava ne jaksaakseni. Niiden avulla visualisoin valmiin kodin.

Välillä seisoin ikkunan edessä ja katselin merta. Huokasin niin syvään, että lattia narisi allani. Ajattelin kaiken olevan jonain päivänä valmista. Sitten tartuin taas putsausvälineisiin.

Purimme seiniä, avasimme kaikki rakenteet ja vaihdoimme eristeet uusiin. Pesimme ja hioimme kaikki pinnat ja rakenteet. Tuuletimme kunnolla ja pidimme rakenteita auki noin vuoden. Remontoimme kaiken vanhaa kunnioittaen. Emme tietenkään voi koskaan olla täysin varmoja, saimmeko kaiken homeen pois tai tuleeko uutta tilalle. Meillä ei kuitenkaan kenelläkään ole ollut terveysongelmia.

Pari vuotta asuimme toisella puolella taloa ja teimme vauhdilla toista puolta valmiiksi. Lasten kasvaessa tilaa tarvittiin lisää. Nyt kahta valmista asuntoa yhdistää porttikäytävän yllä kulkeva salakäytävä. Teimme molempiin puoliin omat keittiöt. Ajattelimme, että lapset viihtyvät kauemmin kotona, kun on omia tiloja.

Olemme asuneet tässä nyt seitsemän vuotta, ja toisen puolen saimme kuntoon kaksi vuotta sitten. Remontti jatkuu edelleen. Kokeilen aina uusia juttuja, vaihtelen huoneiden paikkaa ja raaputan tapetteja pois. Se on elämäntapa.

Teen tekstiilisuunnittelijan työtä kotona. Samalla voin olla lasten kanssa. Aamuisin levitän työkamat esille kahvia hörppien. Sitten keitän puurot lapsille ja herättelen heidät kouluun. Herään usein keskellä yötä tekemään remppaa, töitä ja sisustusprojekteja.

Ehkä avaamme kotiimme bed & breakfastin ja kahvilan joskus vuosien päästä lasten muutettua omiin koteihinsa. On huikeaa ajatella, mitä kaikkea tämä talo on jo nähnyt ja keitä täällä on käynyt ja asunut, esimerkiksi sotilaita ja merimiehiä.

Viimeksi täällä asui loviisalainen opettaja Ester Berlin. Hän toimi raittiusliikkeessä, järjesti teatterimatkoja ja joulujuhlia kodittomille. Vielä noin 90-vuotiaana hän kiipesi haperolle huopakatolle paikkaamaan sitä. Hän asui homeen keskellä ilman juoksevaa vettä ja sähköjä. Siinä vasta sisupussi.”