Siskosten huikea huvikumpu! Julia ja Iisa palasivat juurilleen ja asuvat nyt lapsuudenkodissaan saman katon alla – ”Tuntuisi oudolta, jos naapurissa asuisi joku vieras”

Siskosten mansardikattoinen talo vuodelta 1928 on alkuperäisrakennuksena suojeltu. Katossa on jälkiä pommin­sirpaleista. Katariinan kaupunginosan eli silloisen Puistolan suunnitteli arkkitehti Birger Brunila 1900-luvun alussa. Suurimman osan alueen taloista on suunnitellut arkkitehti Armas Laitinen.

Kukaan ei osannut arvata, mitä käänteitä seuraisi, kun miniä ja anoppi lähtivät kerran kävelylle. Katariinan puutarhamaista huvilakaupunginosaa Kotkansaaressa kutsuttiin vielä tuolloin Puistolaksi, sillä suuriruhtinaskunnan aikainen nimi oli korvattu välillä suomalaisella versiolla. Vanha nimi palasi vuosituhannen vaihteessa, mutta yhä moni paikallinen puhuu Puistolasta.

Alun perin kotkalaisen Iisa Nihtilän (vas.) piti muuttaa vain rakennusprojektin ajaksi takaisin lapsuudenkotiinsa lähes satavuotiaaseen mansardikattoiseen paritaloon ja siskonsa Julia Hytösen seinänaapuriin, mutta sydän sanoi toisin.

Kävelyllä anoppinsa kanssa Iisa Nihtilän ja Julia Hytösen äiti ihastui yhteen alueen vanhimmista taloista. Suuri ja sielukas man­sardikattoinen hirsitalounelma oli kuin ihmeen kaupalla juuri myynnissä. Pihalla oli omenapuita enemmän kuin omaan tarpeeseen ja valloittavan ulkokuoren sisällä pari­talossa olisi tilaa appivanhemmillekin.

– Moni ei halua varmaankaan vapaaehtoisesti asumaan anopin kanssa saman katon alle, mutta äiti tahtoi. Miesväkeä täytyi kuulemma vähän taivutella talokauppoihin, Julia naurahtaa.

Iisan asunnossa on esillä mahdollisimman paljon alkuperäistä puupintaa. Olohuoneen alkuperäistä paneelikatoa koristavat leveät täysipuiset perinne­listat, jotka ovat hänen puolisonsa käsialaa.

Melkein satavuotias hirsitalo on jälleen Iisan ja hänen kahdeksan vuotta nuoremman pikkusiskonsa Julian koti. Talo on ollut saman suvun omistuksessa lähes neljä vuosikymmentä. Nyt siskokset ovat asuneet perheineen jo muutaman vuoden seinänaapureina paritalon puolikkaissa, vaikka kumpikaan ei varsinaisesti ollut suunnitellut paluumuuttavansa lapsuudenkotiinsa.

Julia on asunut talossa pidempään, sillä hän muutti kymmenisen vuotta sitten samaan asuntoon, jossa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ikääntyvät isovanhemmat asuivat vielä tuolloin omalla puolellaan naapurissa, jolloin Julia pystyi olemaan kätevästi myös heidän apunaan.

– Jollakin tavalla sitä on aina tiennyt itse kuuluvansa tänne. Olen vähän taikauskoinen ja uskon, että talo kertoo, ketkä tänne kuuluvat, Julia sanoo.

Iisan perheen kodin hirsi­pinnoille antaa kivaa ja lempeää kontrastia olo­huoneen koriste­listoitus. Tikkurilan sävy Foxtrot toistuu alkuperäisessä lauta­lattiassa ja paneelikatossa.

Iisa aikoi alun perin muuttaa isovanhempien vanhaan asuntoon vain siksi aikaa, kun rakennuttaa puolisonsa kanssa talon. Yllättäen suunnitelmat mutkis­tuivat ja pitkittyivät, ja arki vanhassa hirsitalossa alkoi vetää puoleensa aina vain voimakkaammin.

– Elämässä asiat menevät, kuten on tar­koitus. Kun keittiö oli pintarempattu ja kuunteli narisevia lattioita, alkoi tuntua aina enemmän kotiin­paluulta. Sydäntä alkoi riipaista ajatus, että ryhtyisi rakentamaan uutta ja kunnioitettavaan ikään tullut lapsuuden­kodin puolikas jäisi vaille asukkaita, Iisa muistelee.

Vaikka alun perin sisarusten kotitalo on ilmeisesti rakennettu yhdelle perheelle, jo vuosien ajan noin kolmesataa neliötä on jakautunut kahdeksi asunnoksi. Ne ovat lähes samankokoiset ja pohja­ratkaisultaan melkein identtiset.

Julian ja hänen puolisonsa asunnossa, siskosten lapsuudenkodin puolella, on neljä huonetta. Kokkina työskentelevälle Julialle ruoka on pyhä asia ja hän ruokaileekin puolisonsa kanssa kahdestaan arkenakin ruokasalissa, mikä herättää joskus hauskaa ihmettelyä.

– Huomaa, kun on kolmekymmentä vuotta asunut samassa kodissa, tavat alkavat pinttyä. Puoliso ehdottaa joskus, miten asioita voisi tehdä toisin. Itse en ole osannut edes ajatella tekeväni niitä toisella tapaa, Julia sanoo.

Iisan puolella suurin makuuhuone on jaettu perheen kahdelle lapselle itämaisella puusermillä. Lasten varttuessa suunnitteilla on kiinteä seinä.

Siamilainen pitää siimahännät poissa perheen silmistä. Myös toinen Iisan perheen kissoista osallistuu vaativaan arkitehtävään.

Iisan puolella suurin osa huonekaluista on kierrätettyjä ja puisia. Iisa opiskelee vastuullista muotoilua.

Iisa asuu omalla puolellaan puolisonsa ja kahden lapsensa sekä kahden itämaisen kissan kanssa. Siellä on kaivettu enemmän vanhaa pintaa ja alkuperäisiä huonekorkeuksia esiin.

Eteisportaikosta tuli reippaasti valoisampi, kun purkutöillä saatiin nostettua piilossa ollutta huonekorkeutta puoli metriä. Iisa kuvailee entisöinnin olevan opettavaista, mutta hitaampaa, kun haluaa tehdä mahdollisimman paljon itse vanhaa kunnioittamalla ja suosia hengittäviä pintoja.

Alkuperäistä, käsittelemätöntä hirsipintaa on näkyvillä niin paljon kuin mahdollista. Paneelikatto sai 15 senttiä leveät perinnelistat, jotka Iisan puoliso Mikko on työstänyt kodin kellarissa. Arki on osoittanut, että puupinnat saavat todellakin voimaan kodissa paremmin.

Iloa ja hyvää oloa kotiin tuovat myös perheen lemmikit – tosin ei siimahännille. Kaksi itämaista kissaa, siamilainen ja itämainen lyhytkarva, tulivat taloon aikoinaan heti muutaman päivän kuluttua muutosta, sillä hiiret olivat päässeet kotiutumaan sisätiloihin. Kis­sojen saavuttua ei kestänyt kuin pari päivää ja ongelma oli ratkaistu.

Julian ja hänen puolisonsa eteisen ilme uusiutui portaiden askelmien hiomisella ja maalaamisella. Alkuperäinen lautalattia on samaa sävyä.

Keittiö on kokkina työskentelevälle Julial­le myös kotona tärkeä tila. Ylimääräisistä leivonnaisista saavat nauttia naapurit.

Siskoksia harmittaa, että liian usein taloja leimataan huonoiksi, vain koska ne ovat vanhoja. Vanhaa ja perinnerakentamista ei arvosteta, vaan kaikki mahdollinen pyritään korvaamaan lähes säännönmukaisesti uudella ja nykyaikaisella.

Iisan sydän sykkii vahvasti paitsi vanhoille taloille, myös vastuullisuudelle ja ekologisuudelle, sillä hän opiskelee vastuullista muotoilua. Heidän puolellaan suurin osa huonekaluista on kierrätettäviä ja puisia, jotka jäävät sukupolvelta toiselle.

– Monelta unohtuu, että vanhan hirsitalon pitäminenkin on oikeastaan ekoteko, Iisa muistuttaa.

Julian puolison ystävä bongasi perheelle ruokailuryhmän roskalavaryhmästä.

Olohuoneen sohvalle mahtuu isompikin koira. Jos pari­talon toisella puolella on kissoja, Julialla ja hänen puolisollaan on kaksi tanskan­doggia.

Siskokset saivat tietää vasta aikuisina, että vuonna 1928 rakennettu kotitalo kuuluu alkuperäis­rakennuksena Museoviraston rakennusperintökohteisiin. Jos heidän isänsä on nähnyt hirsissä ikivanhoja nimikirjoituksia, Julia ja Iisa ovat löytäneet talon kätköistä kasvioita 40-luvulta.

Rakennus itsessään on kokenut monenlaista muutosta. Kun nykyään asuntojen pääsisäänkäynnit sijoittuvat julkisivun puolelle samalle terassille, alkujaan sisäänkäynti oli talon toisella puolella. Silloi­sen talon emännän kerrotaan jäähdytelleen leivonnaisiaan sisäänkäynnin viereisillä kiviportailla. Alkuperäisessä konesaumakatossa on myös yhä muistona pommin sirpaleiden jälkiä.

Sotien jälkeisessä kovassa asuntopulassa taloa vuokrattiin hellahuoneittain, jolloin seinien sisällä asui tiettävästi yli 30 henkeä.

Kodinhoitotila hyödyntää hukkaneliöitä yläkerran käytävänurkkauksessa. Nykyään kolmas makuuhuone kuuluu naapurin puolelle.

Mitä enemmän talon historiasta saa tietää, sitä enemmän kiinnostus menneeseen kasvaa. Kerran eräs mies soitti ovikelloa ja toi vanhan valo­kuvan sisarusten talosta. Eräänä päivänä ohikulkija huudahti, että siskosten talo on päässyt mukaan histo­riikkiin. Kummitustarinoitakin riittää, jos niitä haluaa kuulla.

– Muistot ovat aina täällä ja ihmisten energiat jäävät. Joskus miettii, kuinka moni ihminen on täällä astunut keittiönkin kynnyksen yli. Kerran heräsimme äänekkääseen lattian narahdukseen molemmissa asunnoissa, Julia nauraa.

Pihan omenapuut ovat perua aiemmalta omistajalta, joka ilmeisesti oli puutarhuri. Samoissa puissa siskokset kiipeilivät lapsina varsinkin ukkinsa kauhuksi, eikä solisluun murtumiltakaan vältytty. Ukki viipaloi omenasatoa, mutta siskokset ovat aloittaneet uuden perinteen puristuttamalla omenoista mehua.

Lapsuus paritalossa isovanhempien seinänaapurissa oli onnellinen ja vilkas. Mummi hoiti päivisin lapsenlapsiaan, kun äiti saksi ja kiharsi hiuksia alakerran parturi-kampaamossaan. Kotitalo on aina ollut eloisa kokoontumispaikka, varsinkin, kun siskosten 14 hengen serkuskööri kerääntyi kokoon.

Iisa ja Julia viihtyvät naapureina, mutta suurta omenapuiden täyttämää pihaa on myös jaettu, jotta yksityisyyttä saa halutessaan.

Korkean kivijalan yläpuolella on suuri terassi, jolta on sisäänkäynnit asuntoihin. Terassi on tehty 90-luvulla, ja sen puuosat uusittiin viime kesänä suurimmilta osin.

Kun sisaruksista tuli naapurit, moni varoitteli, että välit menevät. Julia myöntää ajatelleensa ensimmäiseksi, että jossain vaiheessa siskokset päätyvät tukkanuottasille.

– Olen kerran asunut rivitalossa, enkä halua enää vieraita ihmisiä niin lähelle. Ihmettelen, jos oman porukan kanssa ei tulisi naapureina toimeen, miten sitten vieraiden kanssa, Iisa sanoo.

Omaa siskoa parempaa naapuria ole. Tuntuisi oudolta, jos naapurissa asuisi joku ventovieras. Kahden asunnon välillä kuljetaan niin lainaamassa tykötarpeita, vaihtamassa sulakkeita yhteisestä sulake­taulusta kuin muuten vain. Jos haluaa omaa rauhaa, sitäkin saa. Piha on yhteinen, mutta sitäkin on jaettu hieman. Välillä saattaa mennä päiviä, ettei naapureita näe.

Kun Julia leipoo, hän kiikuttaa ylimääräiset leivon­naiset naapuriinsa. Julia taas yllättyi iloisesti eräs päivä, kun oven taakse oli ilmestynyt rakkaalta naapurilta yllätyksenä pelargonioita.

– Ei elämässä kaikki ole aina kivaa, avoin kes­kusteluyhteys on tärkeä säilyttää. Olemme lähellä toistemme elämää ja tavallista enemmän läsnä toistemme elämässä, Iisa kiteyttää.